Arvio: Sorry ei tee osoittelevasti retroa, vaikka ysäriltä ammentaakin – Uutuus on suunnattu albumikokonaisuuksien ystäville

Sorry
Anywhere But Here
Domino

Brixtonin indieskenestä ponnistava Sorry on kaverusten Asha Lorenz ja Louis O’Bryen duosta viisihenkiseksi bändiksi kasvanut kokoonpano, jonka ensimmäisen albumin 925 (2020) tuotti Gorillazin kanssa työskennellyt James Dring. Hieman Superorganismia muistuttanut elektronisempi levy sisälsi vielä teoriassa potentiaalisia listahittejä; orgaanisempi ja kimurantimpi Anywhere But Here kyennee tavoittamaan vain albumikokonaisuuksia noteeraavia rockin kuuntelijoita.

Anywhere But Heren kappaleissa on nokkelat, ironiset sanoitukset, tarttuvat laulumelodiat ja huolellisin pikku detaljein varustetut monipolviset sovitukset, joiden avulla biisit kasvavat täyteen mittaansa. Korvaa miellyttävät sävelletyt kitarasoolot, joilla ei liikaa mässäillä. Sorry ammentaa monesta suunnasta, mutta ei tee osoittelevasti retroa.

Promotiedotteessa Sorryn sointia verrataan ysärin obskuureihin nimiin, mutta Lorenzin lakoninen ilmaisu on velkaa alkuaikojen Beckin slacker-meiningille ja bändin tyylillinen referenssi on 90-luvun lopun vinosti letkeä Blur amerikkalaisine vaihtoehtorockvaikutteineen. Albumia on Bristolissa tuottanut myös Portisheadin Adrian Utley, jonka ansiota lienee osa pehmeistä trip hop -mausteista.