Arvio: Taylor Swiftin uutuus on sekä miellyttävää että keskitempoisesti jankkaavaa musiikkia

Harkitun intiimiksi poplevyksi Taylor Swiftin yhdestoista albumi ja heti sen perään julkaistu, lähes kaksinkertaiseksi pidennetty Anthology-versio ovat eriskummallinen kokonaisteos, joka pelkistää melodisesti kevyet sävelmät yhtäaikaisesti sekä synteettisin rytmein että folk-henkisellä, maanläheisellä laulutavalla. Oudointa on sävelkulkujen tahditus lyhyillä, tautologisesti jauhavilla sävelosilla, jotka saavat Swiftin melkeinpä tavaamaan lyriikan lauseet sana kerrallaan. Hän tilittää yksityisiä ihmissuhteitaan sekä julkisen identiteetin solmujaan herkästi ja vakuuttavasti, mutta musiikillisesti paikallaan pyörivä, keskitempoinen jankkaus alkaa jo albumin perusversion mittaan koetella mielenkiintoa.
Silti ”piinatun runoilijan osasto” ei tuota ollenkaan väkinäisen oloista pakkopullaa, vaan Jack Antonoffin ja Aaron Dressnerin kanssa tehdyt ja tuotetut kappaleet soljuvat miellyttävän rauhallisesti ja horjahtelematta harkitsemattomiin syrjähyppyihin perusmoodista. Kuulijan mielentilasta riippuen musiikki saattaa hyvinkin herätellä uteliaisuutta tähtikulissien takaisiin oivalluksiin ja tuntemuksiin. Eikä albumi pahimmassakaan tapauksessa vajoa lempeää taustamusiikkia vieroksuttavammaksi fiilistelyksi.
Uusi etappi monitahoisessa musiikillisessa löytöretkeilyssä lupaa edelleen, että Taylor Swiftin lauluääni ei ole asettumassa standardiurille.