Olin jo sortua useasti asiayhteydessä toistuvaan syntiin ja ryhtyä taivastelemaan Spiritus Mortisin pitkää uraa. Ikään kuin musiikkia pitäisi arvottaa artistien uran pituuden mukaan. Tauskikin on levyttänyt 1980-luvulta asti. Spiritus Mortisin salaisuus ei ole vuosikymmenien taakse ulottuvat toimintavuodet, vaan sen järkähtämätön visio ja kärsivällinen hiominen. Perinteitäkin saadaan avoimesti arvostaa.
Yhtyeen lähestymistavan johdosta sen levyjen arvottaminen muuttuu haastavaksi. Kokoonpanonvaihdoksista huolimatta Spiritus Mortisin linja ei ole sanottavammin muuttunut. Doom metalin ja heavy rockin menneisyydestä ammentavan koplan tekemiset täyttävät lähtökohtaisesti laatustandardit. Mitään suoranaisesti uutta tai vekkulia tarttumapintaa se ei ole kokenut tarpeelliseksi kuulijoilleen tarjota.
Mutta kyllä yhtyeen viides albumi kuulostaa aiempaakin häijymmältä. Pinnan alla kuplii jotain selittämätöntä pahaa. Bändi saattaa kuulostaa ehkä vieläkin luonnollisemmalta. Tuomionjulistuksen jyrkkä kulma ja – herra varjelkoon – rennosti rullaavat biisit kuulostavatkin toistensa vastinpareilta vain teoriassa.
Tuore laulaja Kimmo Perämäki ei ole laajan rekisterinsä kanssa ainakaan edeltäjiään huonompi. Biisimateriaalista löytyy tyylilajin puitteissa pysyviä nyansseja, nyökkäyksiä esikuville ja perin synkkää maailmankuvaa historiaa vasten peilattuna. Eli mitä parhainta doom metalin sisältöä.