Belle Whon soolodebyytin täydellisen sattumaton vauvanruokapop kävisi mukavan säyseäksi turruttavasta kevytlobotomiasta, mutta valitettavasti plätty on jopa moiseen touhuun aivan liian kehno. Ai että mikä siinä mättää? Haukkujen jako on mukavinta, helpointa ja kohtuuttominta aloittaa kappaleiden nimistä: Coke & Brandy, Hitch-hiking Hearts, The Lights Are Gone But You Keep Shining… Anteeksi vain, mutta eihän näille voi olla hihittelemättä.
Tässä vaiheessa tuomiota lieventäviä asianhaaroja voitaisiin vielä huomioida, jos Belle Whon kappaleet eivät olisi niin jämptisti nimiään myöten. Tällaisten kappalerakenteiden ja sovitusratkaisujen kuuntelu saa Euroopan parlamentin vaalien tuloksen tuntumaan raikkaalta tuulahdukselta.
Kuvittele, minkälaisen kappaleen Risto Asikainen tekisi, jos saisi ohjeistukseksi kuulostaa Tom Waitsilta. Let’s Say Yes To Happiness kuulostaa juuri siltä. Kieltämättä viettelevän pop-bastardi Boyn kanssa levyn parhaan kappaleen tittelistä kilvoittelevan Sundayn jälkeen sukelletaan taas. Caramelin vulgaarisentimentaalisten jousien kirkuessa sietokyky on jo loppua. Jotenkuten loppulevyn saattohoidon kuitenkin kestää.