Smashing Pumpkinsia luotsatessaan ehdottoman ja vaikeankin ihmisen maineen hankkinut Billy Corgan on ottanut toisella sooloalbumillaan käyttöön koko nimensä. Vahvasti ohjelmoidun debyytin TheFutureEmbracen (2004) jälkeen käsillä on tyylillisesti Corganin radikaalein irtiotto sekä bändinsä grungeisuudesta että myöhempien aikojen hieman kokeellisemmasta ilmaisusta.
Syntetisoija- ja jousikvartettilisukkeista huolimatta akustisen kitaran ja pianon pääroolittamaan Ogilalaan Corgan päätyi jätettyään Smashing Pumpkinsin Monuments To An Elegy -albumin (2014) seuraajan äänitykset kesken ja ryhdyttyään sen sijaan kirjoittamaan herkempää materiaalia. Ogilalan laulut ovatkin hitaita balladeja, joiden tavallista riisutumpi ilmiasu ikävä kyllä vain korostaa Corganin lauluäänen nasaalia kitinää.
Vaikka biisit toistuvien kuuntelukertojen myötä alkavatkin hahmottua, niin Corgan on sittenkin paremmin kotonaan väkevässä bändikontekstissa. Levyn tuottanut Rick Rubinkaan ei yllä Ogilalalla Johnny Cashin, Neil Diamondin tai Donovanin kanssa tekemänsä yhteistyön veroisiin tuloksiin.