Bob Marleyn (1945-1981) vaikutusta populäärimusiikkiin tullaan arvioimaan vielä vuosikymmenienkin päästä. Nyt tämän reggaesfäärin John Lennonin elinaikana maailmanlaajuisesti jaeltu materiaali ilmestyy bonusraidoin varustettuna sopivasti miehen kuoleman 20-vuotisjuhliin. Sinänsä mielenkiintoinen ajankohta, viralliset kotisivutkin kun julistavat että pääkallonpaikalla halutaan "keskittyä siihen miten Bob eli, ei siihen miten Bob kuoli."
Millaisen perinnön syöpään menehtynyt Marley sitten maailmalle jätti? Mitä tämä kymmenen albumin corpus kertoo tekijästään? Useimmille kovan linjan reggaefaneille jatkumo edustaa kahta laintaulua, joista kummastakin löytyy viisi käskyä. Mutta kun levyiltä riisutaan niiden historiallinen painolasti, myös tavallinen rytmimusiikista kiinnostunut kuulija saa albumeista irti ainakin reilusti erittäin hyvää poppia, paikoin myös kohtuullisen kumouksellista säveltaidetta.
Bob Marleyn tuotantoa arvioidessa lieneekin ylipäätään viisasta sivuuttaa kaikki tämän maailman pellemiljoonat sun muut jyväskylänrastat ja vastaavat päänsä pysyvään taukotilaan sillä sappermentin sakramentillaan ajaneet rastafarisealaiset vapaa-ajattelijat. Näiden veijareiden "suvaitsevaisesta" elämästä löytyy enemmän kieltoja sekä sääntöjä kuin tavallisen uskoaan ei-harjoittavan luterilaisen suomalaisen vastaavasta, ja he ovat yhtä huonoa mainosta rakastamalleen musiikille kuin Mark David Chapman oli The Beatlesille.
Vuonna 1961 ensimmäisen äänitteensä (Judge Not) tehnyt Bob Marley sai kiittää valtavasta globaalista suosiostaan levytuottajaa/bisnesmiestä nimeltä Chris Blackwell. On totta, että The Wailers oli vuonna 1971 työskennellyt esimerkiksi legendaarisen Lee "Scratch" Perryn kanssa jo viiden vuoden ajan, mutta vasta Islandilla ilmestynyt Catch a Fire ja sitä 1973 seurannut Burnin' saivat maailman korvat hörölleen. Biisit kuten Stir It Up, I Shot The Sheriff sekä Get Up, Stand Up pohjustivat polkua, joka tulisi nostamaan Marleyn oman lajinsa kiistattomaksi kuninkaaksi. Vuonna 1974 The Wailersin kokoonpano laitettiin täysin uusiksi, ja komppiduo Aston ja Carlton Barrettin siivittämänä ryhmä nauhoitti parhaat albuminsa: studiokiekon nimeltä Natty Dread (1974, biisien joukossa Them Belly Full, Lively Up Yourself, Rebel Music ja tietysti No Woman No Cry) sekä konserttitallenteen nimeltä Live! (1975). Lontoossa äänitetty Live! toimi todisteena siitä, että Marley tunnettiin Euroopan puolella jo hyvin, ja varsin loogisesti kävikin sitten niin että 1976 ilmestynyt Rastaman Vibration räjäytti pankin Uudellakin Mantereella. Tällä dubvoittoisella albumilla Jamaikan tunnetuin musiikintekijä halusi osaltaan myös juhlistaa kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta rastafarismiin kääntymistään. Neljän ensimmäisen albumin bonuksista mainittavimmiksi nousevat esikoisen perään liitetyt High Tide Or Low Tide ja All Day All Night sekä Natty Dreadin täydentävä Am-A-Do.
70-luvun loppupuolella Marley nähtiin kotikentällään jo vähintäänkin spirituaalisena johtajana, paikoin peräti profeettana. Myös poliitikot heräsivät – viimeistään siitä syystä, että epätasaisen Rastaman Vibrationin huippuhetkiin lukeutuu "Mustan kristuksen", Etiopian keisari Haile Selassien, YK-ihmisoikeuspuheeseen perustuva War. Suurta Smile Jamaica -ilmaiskonserttia suunnitteleva Marley joutui 1976 kiistakapulaksi pääministeri Michael Manleyn sekä oppositiojohtaja Edward Seagan kiistassa. Musiikintekijän kotiin tunkeutui muutama pyssymies, mutta kukaan ei onneksi haavoittunut heidän luodeistaan. Konsertin jälkeen Marley poistui maasta välittömästi. Tätä maanpaon teemaa ja maailman tilaa tutki sekä Lontoossa äänitetty elinvoimainen Exodus (1977) – joka valittiiin 1999 Time-lehden toimesta 1900-luvun tärkeimmäksi albumiksi ja josta julkaistaan marraskuussa kahden cd:n deluxe-painos – että kotiinpaluun jälkeen tehty katarttinen Kaya (1978). Vuoden 1978 aikana ilmestyi myös Pariisissa, Kööpenhaminassa, Lontoossa sekä Amsterdamissa äänitetty poleemisesti nimetty konserttitallenne Babylon By Bus. Tämä väkevä kiekko on paitsi hyvä todiste The Wailersin iskukyvystä, myös tukeva pohjustus Marleyn kahdelle viimeiselle albumille. Vuonna 1979 ilmestynyt Survival jatkoi poliittisen julistavilla linjoilla, ja kappaleen nimeltä Zimbabwe mies saikin vuotta myöhemmin esittää kyseisen maan itsenäistymisjuhlassa. Reggaen kirkkaimman tähden viimeiseksi itse kootuksi levyksi jäi vuoden 1980 Uprising, josta tuli reggaen ja rauhan apostolin vahvin kriittinen sekä kaupallinen menestys.
Marleyn jälkeenjääneisiin nauha-arkistoihin on miehen kuoleman jälkeen kaivauduttu kuin Hendrixin tai Coltranen vastaaviin; ehdottoman erikoismaininnan arvoinen on Dreams Of Freedom (1997), jonka oivaltava dubvisio tulee Bill Laswellin suunnalta.
BOB MARLEY AND THE WAILERS: Survival
Arvio julkaistu Soundissa 09/2001.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Arvio
BOB MARLEY AND THE WAILERS
Survival
Tuff Gong
Survival
Tuff Gong