BOLT THROWER: Honour – Valour – Pride

Arvio julkaistu Soundissa 01/2002.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Alaviritteistä, monotonisella brittiörinällä varusteltua deathiä, joka kaataa kaikki esteet ja lanaa epäilijät alleen. Eipä ole Bolt Thrower miksikään muuttunut edes miehistönvaihdosten myötä.

Arvio

BOLT THROWER
Honour - Valour - Pride
Metal Blade

Alaviritteistä, monotonisella brittiörinällä varusteltua deathiä, joka kaataa kaikki esteet ja lanaa epäilijät alleen. Eipä ole Bolt Thrower miksikään muuttunut edes miehistönvaihdosten myötä. Saksan Rock Hardin 10/10 -arviolla palkitulle Mercanarylle palannut Karl Willets on väistynyt ja jo kertaalleen Bolt Throwerissa tuurannut entinen Benediction-mörisijä Dave Ingram on ottanut vokaalivastuun.
Bolt Thrower on aina ollut leimallisen brittiläinen bändi. Ei niin kireä kuin Floridan kalmailijat, mutta ei myöskään niin groovaava ja melodinen kuin ruotsalaiset death-orkesterit. Ja toisaalta, kumpikaan elementti ei jää täysin uupumaan. Bolt Thrower on kankea liikkeissään, mutta sitäkin raskaampi. Biisit ovat pääasiassa hitaita, mutta kun pikkuhiljaa kiihdytellään, jarrut eivät meinaa pitää: täysmetallilastissa toilaileva rekkakaan ei pysähdy ensimmäisestä polkaisusta. Albumi on sikäli tyypillista brittijyräystä, ettei tempoa muutella hirvittävän usein, vaan luotetaan toiston voimaan.
Bolt Throwerissa viehättää sen teeskentelemättömyys. Se ei ole koskaan yrittänyt olla mitään muuta kuin sikaraskas oma itsensä. Se ei pelleile alueilla, joita se ei tunne. Riffit jauhetaan edelleen tummina ja vaikka musiikissa ei varsinaisesti ole mitään tarttuvaa, biiseihin huomaa uppoutuvansa kovalla innolla. Honour – Valour – Pride tuottaa deja-vu -tunteen: enkös minä ole seissyt tällä samalla taistelutantereella ennenkin? Aivan, täsmälleen samoilla jalansijoilla räiskittiin jo The IVth Crusadella (1992). Vaan hitto vie, kun nämä biisit iskevät kovaa. Taisteluun! 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa