Belus on kenties kaikista 2000-luvulla julkaistuista metallin rankemman äärilaidan levyistä se odotetuin. Pitkän vankeustuomion kärsinyt Varg Vikernes sai kalterien takana aikaiseksi ainoastaan kaksi minimalistista (ja naivistisen umpisurkeaa) ambient-levyä. Miehen edellisen kitaralevyn Filosofemin julkaisusta ehti kulua peräti 14 vuotta.
Esteettiseltä kannalta katsottuna Belusista ei ole kovin pitkä matka Filosofemiin tai sitä edeltäneeseen Hvis lyset tar ossiin (1994). Se on samanlainen riipivän särökitaravallin taakse piilotettu, vaikeasti hahmotettava järkäle, jonka raskassoutuinen yleisilme ja vähien teemojen monotoninen toisto onnistuvat usein luomaan aidosti hypnoottisen vaikutelman. Blackmetalin piiristä löytyy toki yksinkertaisempiakin sävellyksiä kuin Belus’ død tai Glemselens elv, mutta harva saa niihin kiedottua samankaltaista vangitsevaa voimaa. Mikä hämmentävintä, Belus’ død on vieläpä sama sävellys kuin vuonna 1997 julkaistu Daudi daldrs.
Tokihan jokaiseen tähänastiseen
Burzum-julkaisuun on mahtunut vähintään yksi räikeä kauneusvirhe. Belusin hienosti rakentunut kaari katkeaa sekin täydellisesti Kaimadalthas’ nedstigningin tökeröön esiburzumismiin, ja Sverddansin epäonnisen metsäläis-countryn kohdalla koko levy tekisi hetken ajan mieli heittää seinään.