Chain & The Gang löyhkää väkinäiseltä viileydeltä. Studiossa tuotetut tarkoituksellisen paskat, fuzzin ryydittämät autotallisoundit ja viettelevä kujerrus ei paljoa paina, jos itse kappaleet ovat juosten kustuja. Niiden nimetkin kertovat ihan tarpeeksi mistä Minimum Rock’n’Rollissa on kyse: Never Been Properly Loved, Stuck In A Box, Got To Have It Everyday ja sitä rataa.
Koko albumi on kuin kokoelma filleribiisejä ja niistä jokainen kuulostaa enemmän tai vähemmän yhdistelmältä postpunkkia ja 60-luvulle ihan syystä unohdettuja riffejä – Chain & The Gang käytännössä anoo päästä Carlingsin vaatemyymälöiden harmittomaksi, melkein katu-uskottavaksi taustamusiikiksi. Vai kaipasiko joku oikeasti jo kymmenen vuotta sitten ärsyttäneitä, The Libertinesin vanavedessä perustettuja bändejä, joiden rokkikukkoilu rajoittui mielenkiintoisempien yhtyeiden pinssejä täyteen koristeltujen nahkatakkien pitämiseen?
Kliseiden kierrättämisessä ei ole mitään vikaa, mutta siihenkin tarvitaan joko tyylitajua tai jossain poskessa olevan kielen ja lahkeessa kasvavan kalun välissä olevaa härskiyttä. Chain & The Gangilla ei ole kumpaakaan.