Aiemmin hahmottomana metelinä pitämäni Converge avasi silmät edellisellä Axe To Fall -albumilla (2009), joka nimensä mukaisesti mojautti kirveellä päähän. Eikä edes hamarapuoli edellä. Mestariteoksesta puhuminen ei ole millään muotoa liioiteltua. Jostain hemmetin matikkametalista ollaan kaukana, mutta levyn täydellinen tasapaino oli nimenomaan matemaattisella tarkkuudella mitoitettu.
Välissä kuluneesta kolmesta vuodesta huolimatta tämä oli tuoreessa muistissa. Kun aiemmasta on mahdoton pistää paremmaksi, arvioipa siinä sitten notkahtamisen mittaluokka. Itkeä All We Love We Leave Behindinkaan äärellä ei tarvitse. Levyn voi laittaa luureihin oppimateriaaliksi kenelle tahansa kimuranttia nykymetalia soittavalle nöösille. Näin pidetään homma kontrollissa.
Vaikka bändi tikuttaa rumpali Ben Koller etunenässä hirveällä tempolla kaoottisuuden rajamailla ei käsistä karkaaminen ole missään vaiheessa edes uhka. Levyllä ei ole mitään ylimääräistä, minuutin tai parin purkaukset ovat yhtä tärkeitä kokonaisuuden kannalta kuin täysmittaiset biisit.
Haluaako ajatella Convergen luoneen hardcoren, noisen ja metalin yhdistävän, nykypäivänä kovasti harrastetun musiikinlajin tai ei, siitä ei ainakaan pääse mihinkään, että se hallitsee tyylinsä tänäkin päivänä paremmin kuin kukaan toinen. Yhtyeen lahjakkuudesta esimerkiksi kelpaa myös kitaristi Kurt Balloun kysyntä tuottajana. Uskallan väittää, että Kvelertakin, Black Breathin tai Trap Themin menestyksessä on kitaristi-tuottajalla ollut iso merkitys.
