1980-luvulla The Cult kärsi identiteettikriisistä. Ian Astbury (laulu) ja Billy Duffy (kitara) eivät osanneet päättää, olisivatko gootteja, intiaaneja vai vanhakantaisia jytärockareita. Ongelma ratkesi hetkeksi Bob Rockin tuottamalla suurieleisellä Sonic Temple -levyllä (1989), joka löi yhtyeen läpi Pohjois-Amerikassa.
Viisi vuotta sitten Ian Astbury hyppäsi Jim Morrisonin natiseviin nahkahousuihin ja The Cultin tarinan ounasteltiin olevan lopussa. Vielä mitä, nyt yhtye palaa uhmakkaampana kuin liki 20 vuoteen. The Cultin kahdeksannella studioalbumilla Astbury laulaa edelleen enemmän tahdolla kuin taidolla eikä Duffykaan turhiin krumeluureihin sorru.
Soundiltaan uusi levy solahtaa jonnekin Loven (1985) ja Electricin (1987) väliin. Vaikka etenkin Illuminated-raita rockaa todella korskeasti, riittää kaksikon biisinkirjoituskynässä vielä terottamista. Suoranaista myötähäpeää aiheuttaa kuitenkin vain höperö Holy Mountain -balladi.
Sanoittaessaan Ian Astburyn kannattaisi pysyä nöyrästi luonnonilmiöiden ja salaperäisten naisten kaltaisen rockmytologian parissa. Sodan ja rauhan teemoista Leo Tolstoi kirjoitti varsin kattavasti jo 1800-luvulla. Muutenkin rocklauluja on vaikea pitää otollisimpana areenana maailman tilan puimiseen.
