Jos tuntematon ihminen hehkuttaa jotain ennestään tuntematonta yhtyettä, tyydyn usein seuraamaan nyökkäillen sivusta ilman aikomustakaan tutustua kyseisen bändin musiikkiin oma-aloitteisesti. Todennäköisyys moninkertaistuu, jos hehkutuksen yhteydessä mainitaan jotain ”modernista”, Amerikan Yhdysvalloista tai mistä tahansa ”coresta”.
Daath on tavallaan hyvä selitys sille, miksi suhtaudun aiheeseen niin nihkeästi. On melko tyhjänpäiväistä hehkuttaa sitä, kuinka hyvin bändi soittaa tai kuinka hyvältä levy tuotannollisesti kuulostaa, jos kyseessä on nykypäivänä muutenkin lähinnä itsestäänselvyys. Tosiasia on se, että suurin osa tällaisesta musiikista kuulostaa joka tapauksessa hyvältä. Taustamusiikkina.
Taustamusiikkiin tutustuminen kuitenkin on poikkeuksetta ajanhukkaa. The Concealers on sekin näennäisesti täynnä tapahtumia, mutta ajatus sen soidessa ei juurikaan häiriinny. Alavireisiin riffeihin on ujutettu tyylilajin kaikki kliseet, tuloksena kosolti ilmarumpalointiin kirvoittavaa ok-tason höttöä, josta harvat poikkitaiteelliset kokeilut ovat liiankin irrallaan. Jos yksittäinen kohta on kiinnostava, se kuulostaa luultavasti Morbid Angelilta tai melodisen aikakauden Carcassilta.
Tai sitten minä vain olen jossain vaiheessa tipahtanut kärryiltä.