Damn Seagulls on siitä omituinen suomalainen bändi, että se rokkaa luontevasti, iloisesti ja vakuuttavasti. Onkin kummallista, että bändi ei ole saanut samanlaista suosiota ja arvostusta kuin esimerkiksi paljon väkinäisemmin ja tylsemmin rokkaavat, vähän samalla alueella operoivat Disco Ensemble tai Lapko.
Let It Shine on yhtyeen neljäs albumi ja ensimmäinen viiteen vuoteen. Telakallekin Damn Seagulls ehti asettua ennen tätä uudelleen aktivoitumista.
Bändin raivokasta voimapoppia on ilo kuunnella. Harvoin tapaa näin vimmaisella energialla toimivaa joukkoa, jonka musiikki on muutakin kuin hallitsematonta räyhäämistä. Kaiken pohjana levyllä ovat tarttuvat hittimelodiat sekä säkeistöissä että kertosäkeissä. Se, että ne esitetään vimmaisella otteella on puhdasta plussaa ja saa lopputuloksen kuulostamaan todella komealta ja muhkealta.
Äänimaiseman tekevät täyteläisiksi koskettimet ja kokonainen puhallinsektio. Liukuvatpa jousetkin eetteriin aika ajoin. Damn Seagulls on siitäkin omituinen bändi, että sen aika runsaasti viljelemä puhallinsektion käyttö ei saa sitä kuulostamaan piiruakaan Suurlähettiläiltä.
Let It Shine on monipuolinen kokonaisuus, jossa pääpaino on uljaasti kulkevilla, kohottavilla menoraidoilla. Hienostuneempaa tunnelmointia kuullaan kappaleissa Paul Weller ja Anxiety, eivätkä nekään todellakaan mitään slovareita ole. Ehkä kunnollinen sellainen olisi ollut paikallaan tuomaan rauhaa johonkin väliin.
Albumi on kahdeksan biisin ja vajaan puolen tunnin kestollaan harvinaisen lyhyt nykyiseksi pitkäsoitoksi, missä on hyvät ja huonot puolensa. On hienoa, että kokonaisuus on maltettu pitää napakkana. Toisaalta näin hyvää tavaraa olisi kuullut mielellään muutaman kappaleen verran enemmän. Ei se olisi parista kolmesta lisänumerosta ylipitkäksi vielä sinkunut.
Lauri Eloranta on näissä ympyröissä harvinaisen kyvykäs, voimakasääninen ja hyvin englannin kieltä lausuva vokalisti. Bändi soittaa tiukasti, ja riehakas meininki on saatu tarttumaan tallentimelle.