Jo kymmenen vuotta eri muodoissa toiminut Damn Seagulls nauttii kovan livebändin mainetta ja toimiva kone yhtye on toisella levylläänkin. Koska vertauksia E Street Bandiin ei sekstetin yhteydessä tunnuta voivan välttää, todettakoon että aika ajoin sen soinnissa on samoja piirteitä, joita Springsteenin poppoo hyödynsi Tenth Avenue Freeze-Outissa. Pikemmin kuin varsinaisista esikuvista saati sitten kopioinnin kohteista, Damn Seagullsissa on kuitenkin kyse jonkinlaisesta ”suuresta amerikkalaisuudesta”, joka ei viittaa pelkästään suureen soundin, vaikka siitäkin näytteet saadaan.
Levyn alku tosin ei vielä anna asiasta viitteitä, sillä avausraita Once We Were Thieves on yllättäen soitannollisesti maltillista alt.country-osastoa ja näyte yhtyeen monipuolisuudesta, mutta kenties myös osoitus siitä, että uusia uria auotaan koko ajan. Varsinaiseen soul-politiikkaan astutaan 24 Uptownin myötä, Lauri Elorannan väkevän laulun ja timantin soitannon myötä ymmärtää, mistä yhtyeen keikkamaine kumpuaa. Soitto on kautta linjan tiukkaa mutta ilmavaa, urut ja saksofoni ovat tärkeissä rooleissa, mutta ei kitaroitakaan ole kuoliaiksi vaiettu ja beat pohjalla on tanakka.
Levy on rakennettu niin, että se tuntuu edetessään kasvavan ja päätösbiisin The Long Walk komean loppupaisutuksen jälkeen ei jatkoa enää odotakaan. Soul Politicsiin pätee perinteinen hyvän levyn tunnusmerkki: se vain paranee toistuvien kuuntelukertojen myötä.
