Damn Seagulls on Suomen indie-markkinoiden konstailemattomin yhtye. Uudella Hunting Season -albumillaan se on lähempänä musiikillista keskitietä kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka yhtyeen kohdalla puhuttaisiin ajattomuudesta, ei liene väärin väittää, että nykyisellään Damn Seagulls on kiinnostava samasta syystä, jonka takia vaihtoehtoväki arvosteli vielä kymmenen vuotta sitten Springsteenin hurmiollisen traditionalistisuuden nimiin vannovia kisällejä. Kyseessä on turvallinen, mutta kartoitettu ja siksi haastava lajityyppi, ja kysymys kuuluukin: Onko Damn Seagullsilla hallussa se resepti, jolla tehdään peruskaurasta spelttiä?
Introssa körötellään vielä kuin silkkitiellä, mutta heti kun vauhtiin päästään, voi mielessään nähdä baanan, auton ja kuljettajan. Kuljettajan tukka hulmuaa ja suu vääntyy virneeseen. Miellyttävät soundit ja rullaava soitto lisäävät ajomukavuutta, saksofoni ja mandoliini tuovat mukanaan eksotiikkaa ja paikallisromantiikkaa. Samalla tämä kaikki muistuttaa kuitenkin siitä, että Bryan Adams ja Tom Petty eivät ole musiikillisesti kovinkaan kaukana nuoremman polven katu-uskottavista kollegoistaan.
Kyse on lähinnä retoriikasta. Korkealta ja kovaa laulaminen tuntuu muistuttavan ajasta, jolloin tämä oli oletusarvo rockyhtyeille. Nyt se tuntuu melkein julkealta. Yhtye sortuu välillä myös turhaan asioiden alleviivaamiseen ja tosikkomaisuuteen. Tarkoitus kai olisi kokea elämys: voiko elämä olla näin todellista ja yksinkertaista?
Tämän dilemman onneksi vahva kappalemateriaali nostaa levyn keskinkertaisuuden yläpuolelle. Kauniissa ja täsmällisessä Libertinessä polveilevat rytmitykset ajanmukaistavat kappaleen tunnelmaa hienovaraisesti mutta juuri tarpeellisesti.
Damn Seagullsin saksofoni-pianisti Niko Kangas vastasi muutamaan kysymykseen Baltian-kiertueen aattona.
Hunting Season -albumin ensimmäinen single The City Takes Care Of It muistuttaa vahvasti Don Henleyn The Boys Of Summer -hittiä. Tiedostitteko sen kappaletta tehdessänne?
– Hahaa, mahtavaa kun tästä puhutaan! Alitajuntaisesti totta kai, koska me ollaan rakastettu Boys Of Summeria aina. The City Takes Care Of Itin kohdalla yhteys tajuttiin vasta studiossa. Homma lähti siinä mielessä käsistä, että Boys Of Summeria kuunneltiin ja videota katsottiin sen verran moneen kertaan, että mä pidin ihan tietoista ”lakkoa” kipaleesta syyskuusta vuoden loppuun. Uudenvuodenpäivänä kuuntelin sen ekan kerran uudestaan ja kuulostihan se taas ihan mahtavalta!
Olette korostaneet usein yhtyeenne punkmenneisyyttä, mutta flirttailette nykyisin musiikissanne melkoisesti aikuisrockin kanssa. Leikittelettekö tarkoituksella autenttisuuden ja camp-asenteen välillä?
– Me soitetaan musiikkia sen verran tosissaan, ettei camp-asenteesta oikein voi puhua. Sen sijaan me kyllä harrastetaan leikittelyä autenttisuuden kustannuksella useinkin, koska me mieluummin kokeillaan uusia juttuja ja soitetaan mitä halutaan kuin, että tehtäisiin vaan vanhaa musiikkia uudestaan tai nojattaisiin johonkin kaavaan.
– Aikuisrockista puhuminen menee sinällään meidän kohdalla metsään, koska kategoriaan sisältyy valtavasti kaikkea Toton kaltaista paskaa, joka eivät liity mitenkään meidän musiikkiin. Punk sen sijaan liittyy, koska Damn Seagulls oli joskus harvinaisen hyvä punkbändi. Se aika ja asenne näkyy meidän bändissä yhä kaikessa.
Edellinen levynne julkaistiin Suomen lisäksi Keski-Euroopassa, Kanadassa ja Ruotsissa, ja olette juuri lähdössä Baltiaan kiertueelle. Mitä ulkomaat ovat toistaiseksi poikineet?
– Soul Politics -levy sai Saksassa ja Benelux-maissa yllättävän paljon näkyvyyttä ja jopa radiosoittoa. Se tuntui oudolta, koska me ei oltu ennen sen julkaisua edes soitettu Manner-Euroopassa.
– Keikoilla ja businesspuolella ollaan saatu aika hyvin auki uusia yhteistyökanavia, joiden kautta toivottavasti saadaan mahdollisimman paljon keikkoja, levypromoa ja ylipäänsä yhteistyötä tulevaisuudessa aikaan. Mulla itsellä on sellainen tavoite, että neljän viiden vuoden päästä me pystytään toimimaan Euroopassa samalla tavalla kuin nyt Suomessa, eli soittamaan noin 200-400 henkeä vetävissä klubeissa kiertueita ja sitten kesäisin festareita.
Teidät tunnetaan riehakkaana live-yhtyeenä. Mikä olisi unelmienne esiintymisareena ja ketkä olisivat lämmittelemässä teitä?
– Jos ihan minkä vaan saisi valita, niin me oltaisiin tosi mielellään ensimmäinen bändi, joka soittaisi kuussa! Lämppäriksi otettaisiin tietenkin meidän basistin toinen bändi Cosmobile.
– Jos pysytään maanpinnalla, niin silloin New Jerseyn Giants Stadium voisi olla aika kova. Jos lämppäriksi saataisiin vielä Bruce, Tom Petty & The Heartbreakers ja ex-basistimme Töni Koskisen uusi bändi Nazi Death Camp, niin paketti olisi täydellinen.
Sami Nissinen
