DEADMAN: Our Eternal Ghosts

Musiikki on henkimaailman hommia. Rankin mättäminen paljastuu usein viime analyysissa kovin kevyeksi, vastaavasti hauras tunnelmointi voi osoittautua tinkimättömäksi ja ajan hammasta kestäväksi taiteeksi. Tämän texasilais-pariskunnan kakkoslevy huokuu hiljaisen järkkymätöntä kapinaa nykyistä valtavirtaa säätävää pinnallista MTV-mentaliteettia ja -estetiikkaa vastaan.

Our Eternal Ghosts tuntuu spirituaaliselta julistukselta. Sen valoa ja optimismia huokuvassa, äärimmäisen avarassa musiikissa ei ole mitään tekopirteää näppäryyttä, juuri oikeanlaista ylpeyttä sitäkin enemmän. Steven ja Sherilyn Collinsin hitaasti, mutta väkevästi värähtelevissä lauluissa loistaa upeasti se henki, joka on tehnyt Dylanista, The Bandista, Neil Youngista, Gram Parsonsista ja Emmylou Harrisista – heidän harmoniansa heräävät tässä henkiin – kuolemattomia ihmiselon tulkkeja.

Todd Pertllin pedal steel ja kitara maalaavat häikäiseviä aavikkomaisemia, joita pianon kastehelmet, urun kujerrukset, satunnainen haikea huuliharppu, jäntevät bassolinjat ja herkkä rumputyö tukevat muun muassa U2:n, Dylanin ja Waitsin kanssa työskennelleen Mark Howardin laajakangastuotannosta puhumattakaan. Silloin harvoin kun XL-säröinen sähkökitara äityy karjumaan, kuten When The Music's Not Forgotten sävelmässä ja etenkin tummanpuhuvan Sad Ole Geronimon hurjassa lopussa, se yltää selkäytimeen asti. Tässä kehyksessä nopeassa Werewolvesissa se rakentaa kihelmöivän jännitteen häilymällä ja etäisesti ulvomalla jossain kuulokuvan reunoilla.

Laulut ovat järjestään huimasti keskitason yläpuolella. Sherilynin laulama Slow Dance tuntuu pysäyttävän ajan ja Love Will Guide You Home sytyttää sydämeen pienen liekin, jonka lämpö on kummallisen suuri. Sielukkuus ja inspiraatio hallitsevat Our Eternal Ghostsia.