Popmusiikkia rakastavissa ihmisissä yleinen piirre on, että uudet yhtyeet tulee ottaa haltuun ensimmäisestä singlestä lähtien. Kun joku pienen piirin diggailemista bändeistä sitten lyö läpi isosti, muistellaan kaihoisasti aikoja, jolloin vain ”me” tunsimme heidät. The Decemberistsin kohdalla minulla on sellainen olo kuin olisin yllätetty housut kintuissa. Ensikosketukseni heihin on jo ryhmän kolmas pitkäsoitto ja, hitto vieköön, levy on fantastinen. Miksi eivät tiemme ole kohdanneet? Miksi ei koko maailma jo syleile tätä maagista, teatraalista nelikkoa?
Lyyrisesti häikäisevä kokonaisuus sisältää kuninkaan tyttäriä, rattopoikia, kostoa hautovia merimiehiä, vakoilijoita ja kasapäin muita kiehtovia hahmoja novellimaisissa kehyksissä. Laulut kirjoittava Colin Meloy on loistava tarinankertoja, joka käyttää vanhahtavaa ja rikasta englantia pakottaen sanakirjan ääreen. Mies nostaa tekstinkirjoittamisen riman korkeammalle kuin Sergei Bubka hyppäsi aikoinaan seipäällä.
Selkeästi Morrisseylta vaikutteita saanut Meloy osaa kirjoittaa paitsi hersyvän humoristisesti, myös hyvin henkilökohtaisella tasolla koskettavasti. Tähän kun lisätään onnistuneesti hengittävä tuotanto ja erinomaiset sävellykset, jotka tuovat vaihtelevasti mieleen vanhat kansanlaulelmat, The Smithsin, Hidden Camerasin ja Arcade Firen, on kiehtova paketti valmis. Yksittäisten kappaleiden nostaminen on täysin turhaa, sillä tämä on yhtenäinen taideteos alusta loppuun.
Valmistaudu hullaantumaan.
