Delay Treesin debyyttialbumista tuli kuin varkain yllätysmenestyjä, joka päätyi useille ”vuoden 2010 parhaat levyt” -listoille kotimaassa mutta myös arvovaltaisissa ulkomaisissa popmedioissa. Jokainen arvaa, miltä ensialbumin menestys tuntuu nuoresta muusikosta. Menestystä halutaan lisää. Helpointa olisi ollut tehdä levyllinen debyytin onnistuneimpien biisien kaltaisia popkappaleita. Dozella nelikko ei valitse kuitenkaan helpointa tietä.
Levyn avaava biisikolmikko on mykistävä. Deciden kolossaaliset kitaranäppäilyt ja uljas, virsimäinen laulumelodia vakuuttavat heti, että nyt ollaan suurten asioiden äärellä. Dream Surfer on puhdasta dreampop-euforiaa. Sen melodia on jumalaisen kaunis. Laulaja-kitaristi Rami Vierula tulkitsee verkkaisesti etenevät laulumelodiat todella paneutuneesti ja artikuloi jokaisen sävelen ja tavun harkiten. Tunne välittyy.
Kolmosraita ja oodi kotikaupungille HML on debyytin About Brothers -kaunokkia muistuttava keskitempoisesti ja päättäväisesti etenevä kappale, joka seesteisessä kauneudessaan hurmaa kuin huomaamatta eikä sitten päästä otteestaan. Brittiläinen Ride olisi voinut joskus kuulostaa näin hyvältä.
Levyn keskivaiheilla Delay Trees kääntyy sisäänpäin, instrumentaaliset jaksot pitenevät ja tunnelma virittyy meditatiiviseksi. Pause alkaa myöhäisen Talk Talkin hengessä ja huipentuu vimmattuun krautrock -junnaukseen. Ärhäkkä ja säröinen Future on tarpeellinen levyä energisoiva elementti. Finaalissa leijutaan haikeiden Only The Starsin ja My Thoughtsin upottavissa kaikumerissä.
Moni-ilmeisellä Dozella hämeenlinnalaisyhtye on hylännyt debyytin popmaiset sovitukset ja rakenteet. Fokus on tunnelma- ja sointipainotteinen eikä Dozelta ole syytä odottaa kovinkaan montaa hittikappaletta, mutta kaikumusiikin ystäville se on tehokasta täsmälääkettä syksyiltoihin.
Soundi tavoitti Delay Treesin laulaja-kitaristi Rami Vierulan kotiaskareiden keskeltä.
Miten vertaisit Delay Treesin kahta ensimmäistä levyjä?
– Meitä kiinnosti tehdä jollain tavalla rikkinäinenkin levy, sellainen, jossa on monenlaisia biisejä ja hajontaa. Halusimme kokeilla, että pystymmekö tällaisena jonkin sortin dreampop-bändinä tekemään sellaista.
– Meitä kiinnostivat erilaiset ilmaisun ääripäät ja halu laajentaa ilmaisun palettia. Ei me nyt vielä lähdetty täysin sinne postrock-linjalle ja toisaalta nyt on tullut paljon uusia biisejä, joiden perusteella tuntuu, ettei me edes taideta mennä siihen suuntaan. Ei meiltä melodisuus ja popkaava minnekään katoa.
Ensimmäinen albumimme kehuttiin pystyyn kotimaisessa musiikkimediassa ja se sai kiitettävästi huomiota myös ulkomailla. Asettiko tämä paineita uutta levyä kohtaan?
– Eka levy otettiin melkein liian hyvin vastaan. Se tuntui siltä, että olisi voinut olla paineita vastata joihinkin odotuksiin.
– Olisi ollut tietysti helpompi tehdä harmoninen kokonaisuus, mutta se olisi ollut ilmiselvä vaihtoehto. Eli levyn tyyli ja rakenne olivat täysin tietoisia valintoja. Popbiisejä ei myöskään vain tullut. Ensimmäinen single HML tuli mukaan vasta loppuvaiheessa. Sekin oli alussa paljon utuisempi ja hitaampi, mutta bändiversiosta tuli sitten tuollainen. Päätimme laittaa sen levylle, sillä se on selkeä linkki edelliseen levyyn. Ehkä sitä kautta voivat paremmin aueta ne muutkin biisit.
Debyyttinne kappale Gold soi Greyn Anatomia -tv-sarjan kahdeksannen tuotantokauden avausjaksossa. Mikä merkitys tällä oli kansainväliselle urallenne?
– Näkyvyyden ja yleisömäärän kannalta sillä oli tietysti suuri merkitys, mutta minusta tuntuu, että useimmat ihmiset vain katsovat tv-sarjaa eivätkä kelaa sitä musiikkia. Siinä vanavedessä Gold nousi tosin esille myös muissa yhteyksissä. Yhdysvaltalainen NPR -radio nosti sen jollekin listalleen vuoden parhaimpien biisien joukkoon ja sitä kautta jengi löysi varmasti meidät.
– Taloudellisesti sillä oli myös merkitystä. Ei siitä mitään hirveitä summia saanut, mutta sen verran, että pystyimme tekemään studiossa rauhassa tämän levyn.
