Usein jonkun artistin levyä syytetään linjattomuudesta, mutta Devin Townsendin kohdalla koko miehen soolouraa voi pitää sikäli linjattomana, että hänen jokainen levynsä on ollut uniikki yksittäinen tapaus. Ja linja pitää edelleen.
Jälleen on tarjolla musikaalisesti korkealentoista materiaalia, jossa progressiivinen ote on taitavasti kohdallaan siten, että Epicloudin pystyy kuuntelemaan jokseenkin vaivattomasti läpi, mutta vaivannäköönkin mies on ripautellut riittävästi eväitä. Monin paikoin kuulostaa siltä kuin Devin Townsend olisi joutunut samaan risteykseen yhtä aikaa sekä Pink Floydin että Queenin kanssa. Hän osaa kietoa melodiansa yllättäviin rönsyihin, joiden johdonmukaisuus tuntuu lopulta täysin itsestäänselvältä, vaikka aluksi tunne olisi ollut kovinkin toisenlainen.
Epicloudin ilme on monella tapaa suuri ja laaja. Ei siis ainoastaan tuotannoltaan, koska sävellykset itsessään ovat lukuisista pienistä paloista rakentuvia massiivisia kokonaisuuksia, joissa puhtaalle, mutta yllätykselliselle harmonialle on annettu suurin rooli.
Epicloudissa on kysymys nimenomaan tunnelmien ilotulituksesta, jossa myös seesteisille jaksoille on annettu niiden ansaitsema tila. Townsendillä on ainutlaatuinen lahja asettaa sävelet juuri oikeanlaiseen jonoon.