The Libertines oli lupaava yhtye. Siitä olisi voinut tulla jotain merkittävää, mutta nyt jäljellä on vain kaksi bändinkuvatusta, jotka julkaisevat silloin tällöin keskinkertaisia rocklevyjä alati vähenevälle yleisölle.
Pete Doherty hukkasi lahjakkuutensa huumeisiin ja holtittomaan elämäntapaan. Toivottavasti hän vielä joskus saa paskansa kasaan ja äänittää jotain mykistävää. Dirty Pretty Things -yhtyettä johtava Carl Barât sen sijaan vaikuttaa toivottamalta tapaukselta. Häneltä puuttuu joko kunnianhimo tai lahjakkuus, ehkä jopa molemmat.
Carl Barât’lle myötämieliset kirjottajat ovat verranneet Dirty Pretty Thingsin mitättömiä kyhäelmiä muun muassa Ray Daviesin ja Paul Wellerin kappaleisiin, jotka kuuluvat englantilaisen rockin olennaiseen folkloreen. Kyseessä on valtava perspektiiviharha. Sellaisista englantilaiset musiikkilehdet tosin on tunnettu jo kauan.
Vaikka levyllä olisi kymmenen Tired Of Englandia, ei Dirty Pretty Things olisi kuin purukumi The Kinksin tai The Jamin kengänpohjassa. Ja kyseessä on sentään selvästi albumin paras biisi sekä tarttuvan melodian että vilpittömän oloisen tekstin osalta.