Carl Barât’n ja Pete Dohertyn yhdessä kipparoima The Libertines -laiva ei seilannut kovin kauas. Kaksikosta Doherty on paljastunut itsetuhoiseksi ja piittaamattomaksi kakaraksi, jonka lahjakkuutta ei kuitenkaan voi olla huomaamatta. Barât’n tukan alla osaset eivät ole yhtä sekaisin, mutta rocktouhuissa tarvittavien erityislahjojen laita on niin ja näin. Kumpi heistä on lopulta voittaja, kumpi häviäjä? Edes 2000-luvulla rocklevyjen soundin ei tarvitse olla viimeisen päälle puleerattu. Laulavan ja kitaraa soittavan Barât’n johtaman Dirty Pretty Thingsin debyytillä se on peräti suttuinen. Sottaisuus tuntuu kuitenkin tässä yhteydessä ainoalta mahdolliselta valinnalta, sillä Barât´n biisitkään eivät vaikuta viimeistellyiltä. Myös yhtyeen soitto heiluu ja huojuu kuin korttitalo – tai humalainen lontoolainen holkkipolvi, joka on saanut liian paljon liian nopeasti.
Carl Barât räminäryhmineen astuu kotimaassaan valmiiseen pöytään. Muu maailma huokaa tämän levyn kuullessaan alistuneesti ja väsyneesti. Waterloo To Anywhere kun on sitä samaa punkin eetoksen ja salaperäisen Anglian etsiskelyä kuin The Libertinesin ja Babyshamblesin levyt, tosin ilman Dohertyn tekosten briljantteja väläyksiä. Se on tarpeeksi vain kultin innokkaimmille jäsenille.