DON HUONOT: Tähti

DON HUONOT
Tähti
Terrier

Suomi-rockin nykyinen valtavirta kulkee aika tarkkaan Neljän Ruusun ja Don Huonojen välillä ja sen imuun meloo koko ajan lisää uusia bändejä. Luulisi, että siinä tilanteessa tyylin luojat haluaisivat tuoreemmille laitumille, mutta ei. Tähdellä Don Huonot viljelee juuri tuon melankolisesti eräänlaisessa putkessa loivin melodioin eteenpäin syöksyvän soundin niin huippuunsa, että se ylenpalttisessa tuttuudessaan ja teknisessä tehokkuudessaan vaikuttaa ennen muuta huolellisesti kehitetyltä tuotteelta. Riskien ottaminen ja villiys ovat tuntemattomia tällä tähdellä, enkä löydä mitään merkkiä ilosta tai huumorintajustakaan.

Albumi on niin ehjä kokonaisuus, että laulut sekoittuvat päässäni toisiinsa vielä useamman kuuntelun jälkeenkin. Ainoana joukosta erottuu vallitsevaa muotoa jossain määrin rikkova Pois valoista. Alkupuolella hiljaisena luikertavaa laulua elähdyttää tässä yhteydessä erittäin radikaalilta kuulostava, vaimea beefheartiaaninen slide-kuvio, B-osassa taas mennään korkeapaineella epämääräisen itämaisesti avaruuteen.

Muualla Kie von Hertzen, jonka taidoissa ei todellakaan ole mitään vikaa, vuorotellen hakkaa ja kutittelee kitarastaan pelkkää tekstuuria riffit ja melodiat lähes täysin hyläten. Jukka Puurulan ja Jussi Chydeniuksen rytmisektio suosii nopeissa jaksoissa aina samaa jytkytystä, jonka he hallitsevatkin täydellisesti. Kalle Aholan laulumelodioihin kaipaisin kipeästi yllätyksiä ja muutakin dynamiikkaa kuin pehmeästä alakulosta turhautuneeseen huutoon ja taas takaisin toistuvan kuvion. Tosin fraseerauksessa ja äänenkäytössä mies on selvästi kehittynyt entistä luonnollisemmaksi. Uskokaa pois: olisin halunnut kuulua joukkoon ja pitää tästä levystä, mutta kun ei kolise niin ei kolise.