THE DOORS: Live In New York

THE DOORS
Live In New York
Rhino

Tammikuussa 1970 kahtena peräkkäisenä päivänä äänitetyt neljä keikkaa New Yorkin Felt Forumissa mahtuvat kaikkine virittelyineen ja jutusteluineen kuudelle cd:lle. Jämerästä laatikosta löytyy musiikin lisäksi myös tyylikäs kirjallinen osuus.

Äänitykset kuulostavat hienoilta. Soundi on lämmin ja erotteleva, ja bändi tiukassa vedossa. Yleisön mölinä ja bändin sekä rockpoeetikko Jim Morrisonin hetkessä elävä improilu muistuttavat tallenteen keikkaluonteesta, mutta äänityksen puolesta ei juuri hävitä studiotuotannolle. Kitaristi Robbie Kriegerin tulinen rokkailu ja Ray Manzarekin moniulotteinen urkugroove tuntuvat yltävän jopa studiolevyjä korkealentoisempiin sfääreihin.

Jim Morrisonin ääni yhdistelee taiteellista runopoikaa yltiöseksuaaliseen alfa­urosmylvintään ja kuulostaa tasan siltä, että laulaja uskoo sanottavaansa. Tietoinen ratkaisu olla editoimatta nauhoja tuo tyylikästä dokumenttifiilistä, vaikka tekniset vaikeudet, soitinten virittely tai ylipitkät hengähdystauot eivät ole kovinkaan dynaamisia albumirakenteen osia.

Jurpoimman baaribluesin ja vapaan psykedeliikan välisellä alueella operoiva bändi on muistettavimmillaan silloin kun improvisoitu ulvominen ja vinguttelu yhdistyvät munakkaaseen junttigrooveen. Blueslainoja viljelläänkin kaikissa neljässä setissä yhtyeen omien merkkiteosten rinnalla. Esimerkiksi Bo Diddleyn Who Do You Love vääntyy The Doorsin käsissä leppeäksi junnaukseksi, joka välillä räjähtää kuulijan korville kylmäävästi.

The Doors ei taida olla tämän hetken trendibarometreillä mitattuna maailman viilein porukka. Livelaatikko muistuttaa mukavasti yhtyeen ominaislaadun merkittävyydestä.