Kahden albumin yhteisarvio:
Elbow: Asleep In The Back
Clearlake: Lido
Clearlaken musiikki on arvoituksellista, kirpeää ja haaveilevaa. Välillä kitaran näppäily kuulostaa siltä kuin jäiset ruohonkorret katkeilisivat jalan alla, toisinaan joku värisyttää tremoloa kuin puolinukuksissa. Musiikissa on yhtä lailla Robert Wyattin ja XTC:n hienostunutta folk-psykedeliaa kuin englantilaiseen pikkukaupunkiin erehtynyttä Glen Campbellia. Koriste-esineiden päällä on pölyä ja ihmiset vakoilevat toisiaan verhojen välistä.
Elbow’n musiikki on puolestaan lempeää kuin aamukostea nurmikko. Se on melankolista ja hiljaista, mutta äärimmäisen intensiivistä. Parhaimmillaan Elbow’n juuri sopivasti outo musiikki kuulostaa kauniilta kuin Syd Barrett tulkitsemassa 10cc:n I’m Not In Lovea. Yhtye itse on kuvaillut musiikkiaan progeksi, josta on jätetty pois kaikki soolo-osuudet ja mikä minä olen väittämään vastaan?
Kummatkin albumit ovat kaikessa kauneudessaan ja aristokraattisuudessaankin hieman liian hämäriä, jotta niillä olisi mahdollisuus Travisin tai Coldplayn kaltaiseen suursuosioon. Niiltä puuttuu se jokamiesten musiikkimaut yhdistävä tekijä, joka saattaa nostaa levyn listakärkeen. Clearlake ja Elbow eivät ole useimpien aikalaistensa tavoin valinneet vaikutteikseen brittiläisen pop-musiikin historian kaikkein ilmeisimpiä artisteja, ja hyvä niin.
Clearlaken ja Elbow’n esikoisalbumit ovat niin englantilaista pop-musiikkia, että niiden kuvailemiseen pitäisi käyttää englanninkielisiä adjektiiveja. Kumpikin näistä levyistä saattaa olla kauniin tarina alku.
