Elbow kertoo tehneensä erilaisen levyn, jonka muoto on löytynyt yhteissoiton ehdoilla. Annostelen lausunnon päälle hyppysellisen suolaa. Orkesteri on ollut aina niin uskollinen perustaansa kohtaan, että levykohtaisista painotuksista puhuminen tuntuu saivartelulta.
Ja tutultahan Giants Of All Sizes kuulostaa: miellyttävältä yhdistelmältä The Seldom Seen Kidia (2008) ja Little Fictionsia (2017). Yleistunnelma on sulkeutuneen vakaa, mutta jokaista laulua kirjotaan hurmosmaisilla nostatuksilla ja tarkkanäköisillä aksenteilla. Sielunhoidoksi musiikin kasvattaa Guy Garveyn laulu, joka pursuaa elämänhalua, vaikka oleminen tuntuu luopumiselta ja sivilisaatio uhkaa romahtaa niskaan.
Lähestymistavan päivittymisen voi aistia soiton pakottomasta huokoisuudesta. Toisaalta massiivisten sovitusten rinnalla vaalittu ilmavuus on alusta asti ollut Elbow’n ydinelementti. Levyn todellinen uutuusarvo määrittyykin yksittäisten kappaleiden kautta. Vaikka tasalaatuisesta valikoimasta ei löydy ilmeisiä klassikoita, riittävät esimerkiksi kompromissiton White Noise White Heat ja murtunut My Trouble todistamaan, millainen määrä ilmaisunhalua 22-vuotiaassa yhtyeessä yhä on.
Elbow kieltäytyy levy toisensa jälkeen alistumasta keskinkertaisuudelle. Minimitavoitteen täyttämiseen siltä riittää kuitenkin tällä kertaa rutiinisuoritus.
