Sudanilaisen Emmanuel Jalin matka kolmannesta maailmasta ensimmäiseen oli mutkikas: Jal taisteli Sudanin toisessa sisällissodassa jo kuuden seitsemän vanhana, kunnes brittiläinen avustustyöntekijä otti karanneen pojan huostaansa. Kenian kautta Lontooseen päätynyt Jal esiintyi vastikään Provinssirockissa.
Jalin katsomusta on arvosteltu riittämiin. Ajattelemattomat kriitikot, jotka ovat todennäköisesti hullaantuneita Richard Dawkinsin kaltaisten poleemisten räksyttäjien lapsellisista ajatuksista, kutsuvat kristittyä afrikkalaista epäautenttiseksi ja hänen ”pseudoafrikkalaista” musiikkiaan vesitetyksi. Tällöin kyseenalainen ajatus yhtenäisen afrikkalaisen identiteetin ja kulttuurin mahdollisuudesta on otettu annettuna ja pyhänä. Kenen keksintö ”luonnon tilassa” elävä, alkuperäinen Afrikka on, ellei siirtomaavallan pyhittäneen länsimaisen ihmisen?
Jalin heikkoudet ovat toisaalla: ponnettomuus vaivaa sekä luonnosmaista sanoitusta että monotonista esitystapaa, joka projisoi tunnetiloja heikosti. Ilman Ceasefirella (2005) esiintyneen Abder Gadir Salimin auttavaa kättä Warchildin eurooppalaiselta kalskahtava tuotanto sortuu yksitahoisuuteen ja kaavamaisuuteen.