Jos itseluottamus korreloisi suoraan bändien ja niiden levyjen tasoon, niin loviisalaislähtöinen Erwin Preston olisi tehnyt viime vuoden huikeimman kotimaisen rockalbumin. Karu totuus kuitenkin on, että nettisivujensa luonnehdinnasta huolimatta reilut kuusi vuotta sitten ensikeikkansa soittanut yhtye ei ole maailmankaikkeuden suurin rock’n’roll-bändi. Eikä The Pasian ole menneen vuoden mahtavin rocklevy.
The Pasianin raidat kyllä pursuavat kaksine kitaroineen korkeaoktaanista ja tarpeen tullen ärhäkkääkin pop- ja punkmaustein terästettyä rock’n’rollia, mutta niin tekee nykyään kovin moni muukin levy. Erwin Prestonin sinänsä sujuvasta ja kelvollisesta rockista ei erotu sitä lopullista iskua, jota tänä päivänä jää liian usein kaipaamaan.
Parhaimmillaan Erwin Prestonin kappaleissa on melodista koukkuisuutta ja laulaja Iina Kojonen on energisyydessään ja luontevine ääntämyksineen yhtyeen itseoikeutettu keulahahmo. Lauluosuuksien lisäksi erityismaininnan ansaitsevat Kojosen nokkelat sanoitukset. Jos soittajat lataavat täysillä, niin saman tekevät muun muassa Sigourney Weaverin, Hornyn ja Stone Age Womanin naisnäkökulmaansa peittelemättömät tekstit.