Kaikkiin pitkän linjan lauluntekijöihin pätee sanonta ”minne hän menee, siellä hän on”. Jo 21 vuotta sitten debyyttilevynsä julkaissut Eva Dahlgren ei tee poikkeusta tähän sääntöön. Lai Lai jatkaa nimittäin liki saumatta eteenpäin siitä, mihin En blekt blondins hjärta kahdeksan vuotta sitten jäi. Ilmeisestikin välityöksi tarkoitettua Jag vill se min älskade komma från det vildaa, Esa Pekka Salosen kanssa 1997 tehtyä sinfonista yhteishanketta, ei siis enää tarvitse pitää naisen tuoreimpana työnä. Ja hyvä niin, sillä kyseistä hanketta leimasi vaikeasti määriteltävä, mutta yhtä kaikki käsin kosketeltava hätäilyn tuntu.
Lai Lai on valmistunut hitaan varmasti kahden vuoden aikana Dahlgrenin kotistudiossa, ja rauhaisa kypsyttely kuuluu lopputuloksessa niin hyvässä kuin pahassakin. Positiivista on luonnollisesti se, että materiaali on hiottua ja professionaalisesti toteutettua. Mutta samainen asia kätkee negatiivisen kääntöpuolen. Puhkisovitetut biisit kun eivät aina hengitä oikein luontevasti. Osa 38-vuotiaan Evan soundia on toki aina ollut määrätynlainen 80-luvusta muistuttava etäisyys ja viileys. Silti muutama Lai Lain kappaleista olisi tehokkaampi, jos laulaja ikään kuin kuiskisi korvaan eikä huhuilisi jonkin lentokonehangaarin toisesta päästä.