Fatboylla on hetkensä. Ja minä pidän niistä kaikista. Ensimmäisestä Cruel Love -riffistä kiivailin minimaalisen tuokion itseni kanssa, voinko sulattaa niin ilmeistä toistoa kuuden vuoden takaisen kokkabiisin Bad News From Pretty Red Lips murean baritonikitaran rönkötyksestä. No perhana, jos minulla on kaikki AC/DC -levyt, miksi minä tästä tekisin numeroa? Fatboylla on kuitenkin niin suvereenisti omina jalosteina hallussa garage-rockabillyn lisäksi sliipatuin teinipop-osasto, Roy Orbisonin soihdunpoltto-slovarit sekä stilikka-kantrin hurmamelodiat. Nämä killet eivät horjahtele minkään kontemporaaris-geneerisen popin hetteikköihin niin kuin maanmiehensä Kasperit ja Weepparit tulivat tehneeksi syvimmän viehätyksensä kustannuksella.
Bändisoundit, twangit ja fraseeraukset ovat pirun vankalla melodiapohjalla. Kaikki omia kappaleita, jotka eivät ole näköispainoksia mistään muista kuin omista aiemmista riffeistä ja sovituksista. Erityisen makeita ovat erilaiset tyylinmukaiset introt, joista koko orkesteri lähtee erehtymättömän tarkasti kuljettamaan ja höystämään kulloistakin tahtia. Repäisevimpien rockerien Cruel Loven ja Summertime Bopin vastapainoksi levyllä on kaksi bändin parhaimpiin kuuluvaa hunaja-ansaa, raukea ja huiman kauniisti kitaroitu The Romantics sekä lähes masokistinen kyyneljerkkeri The Last Song On The Record.
