FEEDER: Echo Park

Mikä lienee syynä brittiläisen Feederin viime aikoina saamaan nostatukseen? Kuunneltuani yhtyeen uutusalbumin muutaman kerran olen ihmeissäni. Kaavamaista voimarokkia sisältävä Echo Park on yksi tylsimmistä ja kankeimmista levyistä, joita olen kuluvana vuonna kuullut.
Huonon levyn tunnusmerkeistä ensimmäinen pistää korvaan heti ensi kerrasta. Jos säkeistössä hissutellaan, niin kertsissä tottakai lyödään volyymit kaakkoon ja säröt päälle. Kaikissa biiseissä sama ennalta arvattava kaava, vain sointujen järjestys muuttuu. Jo erittäin matalalla ollut fiilis laskee nollaan.
Aivan pohjasakan seasta Feederin nostavat muutamat hauskat pikku jipot, joilla äänimaailmaa on väritetty. Normaalikuuntelussa vaikeasti erottuvat suhinat, pulputukset, kirskutukset ja ulinat pääsevät luurit päässä oikeuksiinsa, vaikka eivät tuhoontuomittua levyä pelastakaan. Olisivatpa ukot tajunneet satsata enemmän tuohon orastavaan psykedeliapuoleen ja jättäneet alkukantaisen kitarauhon niille ahdistuille parikymppisille, joilla siihen on rahkeita.
Echo Parkin sanahelinää täynnä olevat tekstit vahvistavat levyn suurta kuplaa. Mieltä stimuloivaa on lyriikoista turha hakea, pikemminkin ne ovat täyttämässä niille varattua pakollista tilaa. Sarjakuvasankareista, designer-vaatteista ja hyönteisten vallankumouksesta laulaessaan Feeder häpäisee itsensä ja samalla varmistaa, että mitään henkilökohtaista sidettä levyyn ei synny.