Olen joskus aprikoinut, miksi juuri psykobillyn ympärillä ulkoiset tekijät kuuluvat niin merkittävänä tekijänä mukaan kuvaan. On eläviä kuolleita, lorttomaisia naisia, verta, seksiä, syntiä ja pahoja poikia eli toisin sanoen kauhea show päällä. Kovalla rytinällä debyyttialbuminsa valmiiksi saattaneen Flesh Roxonin äärellä tähän tulee kiusallinen vastaus. Ylimääräisellä härpäkkeellä koristetaan olematon sisältö.
Kyseessä on luonnollisesti karkea yleistys, mutta juuri Flesh To The Bonen kohdalla uskallan väittää yhteyden olemassaolon. Visuaalisesti koreaksi – tai goreaksi – sonnustautunut trio osaa asiansa täydellisesti. Läskibasson lotina, kipakasti nakuttava komppi ja maneereilla ärjytty laulu edustavat kaikki sitä, mistä musiikinlaji on tehty. Silti levystä ei jää käteen yhtään oikeasti koukuttavaa biisiä. Kaahaavasta temposta huolimatta energiataso on maltillinen eikä yhtyeestä hehku sellainen hulluus, joka saisi vaistomaisesti ottamaan taka-askeleita. Vaikutelmaa korostaa nätiksi hiottu tuotantopolitiikka. Räkä ja roiskis on jäänyt pelkkiin kansiin.
Tässä on sentään kyseessä porukka, jolla on kokemusta siitä, miten psykobilly vedetään isoihin otsikoihin. Kaksi kolmannesta Flesh Roxonista sai entisen yhtyeensä Multi Climexin iltapäivälehtien kansiin kahden vuoden takaisella K18-henkisellä festariesiintymisellään.