Flying Lotus on hieno esimerkki siitä, miten lähelle hiphopin määrätty muunnos, aiemmin omaa tietään turhaan raivannut abstrakti instrumentaalimusiikki, on viime vuosina tullut osin yhteisestä perimästä eriytyneitä elektronisen musiikin aikalaisliikkeitä.
Merkittävästi huomiota saaneen Los Angelesin (2008) rinnalla Cosmogramma on aavistuksen tasaisempi, ja siinä missä sähköisesti räsähtelevässä, digitaaliselle särölle ruuvatussa LA:ssa oli monumentin vikaa, seuraaja pyrkii pehmennettyyn ja tunnelmalliseen mutta yhtä kaikki saumattomasti orkestroituun ja monikerroksiseen tapahtumaan. Se on puoleensavetävä, sillä FlyLo saa edelleen kulmikkaan roskan virtaamaan nestemäisesti vasten staattisesti sirisevää avaruutta. Lopputulos on yhtä odottamaton kuin luonnollinenkin.
Rujonkaunis Cosmogramma etenee yhtä aikaa hämmentävän suoraviivaisesti ja, paradoksista kyllä, päämäärättömästi vailla suurempia törmäyksiä, mutta levyn pitkittäisyys on suoraan verrannollinen syvyyteen. Tällainen kakofonia on vaikeasti sulavaa tyyppiä, mutta voitot tekevät yrittämisestä vaivan arvoisen: harvoin kuulee oivaltavampia kiteytyksiä modernin metropolin kiihtyvästä sykkeestä.
