Funeral For A Friend kehitti musiikkiaan Casually Dressed And Deep In Conversationin (2003) emorock-fiilistelyjen ja huutohyökkäysten liitosta Tales Don’t Tell Themselvesin (2006) teemalliseen, pääasiassa haikeaan kokonaisuuteen. Uran huippuihin nähden Welcome Home Armageddon tuoksuu alkuun tunkkaiselta.
Bändi tuntuu kokoavan historiansa oikut yksiin kansiin, mutta unohtaa, ettei vanheneva yhtye välttämättä pysty käsittelemään liki hc-taajuuksissa ruoppaavia äksympiä biisiosia enää tuoreesti. Ennemminkin tuntuma on väkinäinen historian toisto, pakonomainen yritys toisintaa debyytin raakaa kontrastia.
Levyn hienoudet ovat osin piilossa, tai iskevät viiveellä. Welcome Home Armageddon esittelee FFAF:n haikeimmillaan ja hauraimmillaan, kun rivakamman ropinan seasta alkavat nousta levyn rauhallisemmat ja alakuloisemmat osuudet. Niitä tämä bändi on aina osannut tehdä. Välillä vedetään lähes skeittipunkiksi ja välillä kuplitaan yhtä erikoisesti kuin Biffy Clyro.
Kokonaisuutena skaala on liian leveällä, mutta haikeimmillaan Welcome valaisee kuin Tales-levyn muita korkeampi majakka.