Tämä Walesin lahja ikuista murrosikää eläville viiltelijöille oli markkinoilla kuumaa kamaa debytoidessaan. Useimpien kelloradioihin kompressoitujen raskaan rockin suurlähettiläiden tavoin se on jäähtynyt nopeasti. Viime vuoden elokuussa Suomessa vierailleeseen Funeral For A Friendiin kannattaakin suhtautua varautuneesti, jos draamantaju riittää 1990-luvun perinnöksi tuomittua teatraalista vaihtelua hienovaraisempiin kaariin.
Stadion-dramatiikka on oma taiteenlajinsa, jolle on ominaista, että onnistuessaankin se on auttamattoman kypsymätöntä ja mustavalkoista. Se on yhtyeen keskeisin forte ja itse asiassa ainoa laji, jonka se näyttää taitavan hauraita balladeja paremmin. Tätä alleviivaa se sinänsä onnekas seikka, että viisikko palaa Memorylla hivenen sotkuisen Tales Don’t Tell Themselves -teema-albumin (2007) jälkeen lähemmäksi alkuaikojen suoraviivaisempaa grafiikkaa sillä erotuksella, että kaikista väkivaltaisimmatkin kliimaksit kuulostavat aavistuksen tukahtuneilta. Paluu juurille on tehty vuosien kantamusten kanssa, ja parhaimmillaan Memory onnistuukin puristamaan neljän levyn laajuisen diskografian pähkinänkuoreen.