Parasta The Gamessa lienee se, ettei häntä ole koskaan tainnut kiinnostaa uskottavuus. Hän tekee tasavahvaa poppigangstaa hyvällä maulla ja ammattitaitoisten tuottajien kanssa. The Game pudottelee nimiä, joita kukaan muu ei halua, kuten Blackstreet ja Bono.
Jesus Piece on hauskaa vaikutebongailua. Yhtään originellia hetkeä ei koeta, mutta levyllä on paljon toimivaa musiikkia. All That (Lady) sekoittaa D’Angelon soundia kasarifunkiin. Tankin ja Kendrick Lamarrin tähdittämä See No Evil lainailee vanhaa Burialia raskaalla ja doomilla kädellä. Can’t Get Right jatkaa sämplättyjen kuorojen avulla hartaissa maisemissa ja tunnelmallisten sekä hartaiden palojen putki jatkuu soulahtavaan Freedomiin saakka. Sen ja levyn päättää hykerryttävä Bone, Thugs’n’Harmony-pastissi Celebration.
The Game tekee omaa sieltä täältä lainailtua juttuaan vaihtelevalla menestyksellä, kaukana uusista tuulista, mutta alastoman rehellisesti kaupallista menestystä ja hyväksyntää kaivaten.