Ensimmäisenä piristyneisyys. My Chemical Romance -keulahahmo Gerard Wayn soolodebyytti on henkinen irtiotto miehen emoyhtyettä usein vaivanneesta teennäisyydestä. Hesitant Alien on meluisa, hititön ja ilmeisimpiä sovitusratkaisuja kaihtava albumi, vaikka tyylillisesti se on toki esittäjänsä menneisyyteen täsmäävästi punkiin ja indieen kallellaan. Kitaroissa on enemmän kuin tarpeeksi fuzzia, rummut ja melodiat kolisevat Ramonesin jalanjäljissä ja Wayn voimakas lauluääni on kaiutettu osaksi koneistoa, yhdeksi instrumenteista. Hesitant Alienin tarkoitusperät ovat taiteellisesti aavistuksen kunnianhimoisempia kuin mitä näinä ylituotettujen ja muovinhajuisten hittilevyjen kyllästäminä aikoina yleensä on lupa odottaa. Levyn yleistunnelma on iloinen, mikä edelleen etäännyttää sooloartistin MCR:n laskelmoidusta synkkyydestä.
Toisena kysymys: onko kappalemateriaali niin vahvaa, että taiteellisuus ja moniulotteisuus kääntyisivät voitoiksi ja aikaa kestäviksi kuuntelukokemuksiksi? Laulumelodiat ovat kuulaita ja ajoittain tarttuvia, mutta kokonaisuus luisuu tasapaksuksi, hissimusahtavaksi. Wayn valitsemissa tyylilajeissa pitäisi olla vauhdin ja vaarallisten tilanteiden tuntua, mutta hänen indiensä on liian arkista ja punkinsa liian kilttiä. Onneksi biisimassasta nousevat paukkuva ja aggressiivinen Juarez, hieno ramopunk-pastissi (jopa kunnianosoitus) Action Cat sekä piristävän vanhanaikainen, 50-luvun koulutanssiaisten viimeisistä hitaista muistuttava Drugstore Perfume.
Kolmantena hämmennys. Way on toistaiseksi sittenkin mennyt sieltä, mistä major-levy-yhtiön markkinointiosasto tykkää, ja pyrkinyt vielä miellyttämään liian laajaa yleisöpotentiaalia. Albumin rivien välistä on havaittavissa orastavan pop-taiteilijan viehtymys alakulttuureihin sekä halu erikoistua, erottua ja luoda itsensä uudelleen. Hesitant Alienin konsensushenkisyys ei miellyttäne ainakaan suurta, ostavaa yleisöä, mikä saattaakin olla Wayn salainen toive.