THE HIVES: The Black & White Album

THE HIVES
The Black & White Album
Polydor

Vuosituhannen vaihteen uusgarage-aallon ykkössvedut ovat saaneet yllättävän rennon rocklevyn aikaan, kun ottaa huomioon millaisiin odotuksiin The Hives tällä kerralla joutuu vastaamaan. Tyrannosaurus Hives -kiekon (2004) piti valloittaa maailma, mutta pikkuhiteistä huolimatta levy jäi kauaksi hittirockin raskaasta sarjasta. Jos The Black & White Album ei tee parempaa tulosta, veikkaan Fagerstan fakiirien jatkavan bisneksiä jo kerran taakse jätetyn indie-kentän puitteissa, major-töppösen kuva prässihousujen persuksissa.

The Hives pelaa matssundinmaisen loistavasti paineen alla, sillä röyhkeästi nimetty mustavalkoinen albumi toimii hyvin paria välipalasutaisua lukuun ottamatta. Levy on purkitettu eri tuottajien piiskauksessa ja etupäässä Yhdysvalloissa. Projektin mittaan lasin takana on nähty Timbalandin ja Pharrellin tapaisia hiphop-staroja, Modest Mouse -tuottajana muodikkuuspisteitä kerännyt Dennis Herring ja isoa soundia suvereenisti tekevä Jacknife Lee. Hoppareiden käden jälki levyllä on melko olematon, mutta jotakin Amerikasta on jäänyt kengän pohjaan. Aiemmilla levyillä aika pistävillä keskitaajuuksilla porannut Hives on saanut perussoundiinsa tuhdisti alakertaa ja yleistä muhevuutta.

Melko minimalistisilla ja pelkistetyillä keinoilla operoivalla yhtyeellä pienetkin muutokset tuntuvat merkittäviltä. Hey Little World- ja It Won’t Be Long -raidoilla pakarat väreilevät ja ilma liikkuu tavalla, johon yhtyeen olisi kannattanut pyrkiä jo aiemmin. Punk-rankkuudessa ei hävitä pätkääkään, vaikka seoksessa on mukana mustan musiikin taajuuksia ja vapaan maailman isoa iskua.

Hivesin tapaisten aukottomaan musiikilliseen konseptiin uskovien ja omaa höpölöpölegendaansa kehräävien bändien kohdalla riskinä on aina se, että jossakin vaiheessa tiukasti viilattu paketti alkaa itseironisuudessaankin tuntua pitkitellyltä vitsiltä. Howlin’ Pelle Almqvstin ja kumppaneiden kohdalla univormupukeutumiseen ja omakehuun perustuva setti ei yllättäen vieläkään tunnu eltaantuneelta. Poikien käänteissä on sellaista härskiyttä ja aitoa ilkikurisuutta, että hihkuntaan on pakko luiskahtaa mukaan. T.H.E.H.I.V.E.S- ja Giddy Up -kappaleiden rock-puritaanin pinnaa kiristävän feikkifunkin ja väliin tuikatun Ramones-kaahauksen välinen kontrasti on mehukas ja riemastuttava.

Pelastaako The Black & White Album The Hivesin suosion laskulta, on täysin korkeammassa kädessä. Tuskin tällä kaikkia Amerikan ostareita maalataan sinikeltaiseksi, mutta jos näin mainio rocklevy pilaa yhtyeen uran, niin minä en ainakaan ala mitään.