THE HIVES: Lex Hives

Arvio julkaistu Soundissa 5/2012.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

Muutamia toimintapainotteisen skandinaavirockin mieleenpainuvimmista rämistelyistä levyttänyt bändi kuulostaa itseltään. Lex Hives sisältää aiempaa selkeämpiä aavistuksia torvisoulista, alkuhiphopista ja melodisesta jälkipunkista, mutta kireäksi viritetyn garagekäkätyksen tunnistaa sekunnissa.

Arvio

THE HIVES
Lex Hives
Universal

Muutamia toimintapainotteisen skandinaavirockin mieleenpainuvimmista rämistelyistä levyttänyt bändi kuulostaa itseltään. Lex Hives sisältää aiempaa selkeämpiä aavistuksia torvisoulista, alkuhiphopista ja melodisesta jälkipunkista, mutta kireäksi viritetyn garagekäkätyksen tunnistaa sekunnissa.

Vaikka yhtyeen mustavalkoista maailmaa sävytetään monipuolisemmaksi, ei hurjista irtiotoista ole syytä puhua. The Hives on The Hives vaikka indiejollotuksessa paistaisi. Mittatilausmonokkeleita myöten sisä- ja ulkomusiikillisen ilmaisunsa viime pilkkuun hionut viisikko onkin mielenkiintoinen paradoksi. Bändin lähtökohtaisesti holtittomassa autotallipunkittelussa on tätä nykyä kaikki suorastaan matemaattisesti kohdallaan. Tuloksena on levy,

jolta löytyy vastaansanomattomasti toimivia täsmähittejä ja hengästyttävän tarkasti nakuttavaa svengiä, mutta jonka sekopäisimmätkin hetket ovat totaalisessa kontrollissa.
Hittisektorille Lex Hives -valikoimasta osuvat ainakin 1000 Answers, Take Back The Toys, These Spectacles Reveal The Nostalgics ja My Time Is Coming. Niissä melodiset koukut, nykivästi hakkaavat kitarat, pysäyttämätön rytmisektio ja Howlin’ Pelle Amlqvistin huutava laulutyyli kasautuvat riemukkaan rytmikkääksi meuhkaksi. Ne asettuvat siihen sarjaan, johon yhtyeen aiemmasta tuotannosta kuuluvat uiden muassa kappaleet A.K.A. I-D-I-O-T, Main Offender, Hate To Say I Told You So, Walk Idiot Walk tai Tick Tick Boom. Kuningas­riffejä tai addiktoivia laulukoukkuja ei kuitenkaan riitä koko albumin matkalle, ja levyn popeimmissa hetkissä on tyhjäkäyntiä.

Myös bändin tiukkuudella on kääntöpuolensa. Kulmikas rokkaus sujuu suvereenisti, mutta olisiko The Hives kiinnostavampi mikäli se kuulostaisi edes hetkittäin siltä, että homma saattaa myös kompastua? Toisiko teelusikallinen Venomia reseptiin kaivattua kirpeyttä vai pilaisiko se perfektionistisesti kasatun kakun? Onko rokimpaa asetella iskut kunnianhimoisesti kuudestoistaosa kerrallaan kohdilleen tai äpyillä kännissä? Tarvitseeko garagelevyn yllättää kuulijansa? Pitääkö punkia soittaa sekavasti sohlaten vai tappavalla tarkkuudella? Ovatko nämä ylipäätään valideja kysymyksiä?

Lex Hives ei välitä, vaan pätkii just hyvää menomusaa menemään niin kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Bändi pysyttelee ydinosaamisensa alueella ja hoitaa tonttinsa moitteettomasti. Hurjastelevaa arvaamattomuutta tai yllättävää rönsyilyä ei yhtyettä aiemmin seuranneille löydy. Tilanne on hiukan sama kuin AC/DC:n tai Motörheadin kohdalla – kuulija tietää mitä odottaa eikä pety. Hurja rock’n’roll osaa olla myös mukavan turvallista.

The Hives siis tekee rytistyksestään hemmetin toimivaa, ja musiikkinsa viittailee suunnilleen kaikkeen mikä rytmirockin historiassa on kauneinta. Little Richard, Ike Turner, The Sonics, The Stooges, Ramones, Television, Dead Kennedys, Jon Spencer Blues Explosion sekä lukuisat obskuurimmat edellä­kävijät kaikuvat ruotsalaisten musiikissa. Esikuviensa kaltaiseksi tienraivaa­jaksi ei bändin uutukaisesta taida olla, koska se tyytyy tanssimaan tutuilla askelilla. Joskus harha-askeleet ja päätön säntäily kuljettavat pykälän pidemmälle.

Kesän tanssijuhliin Lex Hivesin täsmähitit sopivat varmasti kuin halloumijuusto grilliin, ja monimutkainen pohdiskelu musiikin ansioista jäänee ainoastaan nihkeiden levykriitikoiden tehtäväksi. Festarikansa tankkaa kaljaa koneeseen ja bailaa jalkansa rakoille armottoman bailukvartetin pillin mukaan. Ei se väärin ole. Päinvastoin, se on täysin oikein.

Lisää luettavaa