Off The Hook

Vielä ei ole liian myöhäistä oikaista suurta väärinkäsitystä. Bloodpit ei nimittäin kuulu kotipaikastaan (Tampere) ja ulkonäöstään (laulajakitaristi Matthau Mikojania et näe kaupungilla tuulipuvussa) huolimatta siihen yhä kasvavaan nuorten miesten ryhmään, jolle rockbändissä soittaminen on vain keino päästä esittelemään egoaan tai ehostustaan. Off The Hookia parempaa oikaisua ei orastavaan ongelmaan ole, sillä Bloodpitin kakkoslevy rockaa isoilla kierroksilla. Bloodpit on kasvanut aikuiseksi nopeasti. Off The Hookilla puidaan vakavia asioita. Järin lyyriseksi eivät tekstit taivu, mutta muutamalla näppärällä oivalluksella bändi tekee vaikutuksen. Hyvä esimerkki on Play Your Role, joka käy läpi alkoholilajikkeita kuin Alkon kuvasto. Mutta siinä missä Queens Of The Stone Age sai samalla tekniikalla Feel Good Hit Of The Summerista riehakkaan party anthemin, välittyy Bloodpitin listauksesta pikemminkin lankeemuksen ja vapautuksen välillä huojuva epävarmuus. Tunnetila, jota ei moni näiden kaverusten ikäinen rockpersoona ole uskaltanut julkisesti pohtia.

Off The Hookia kutsuisi mieluusti parhaimmaksi suomalaiseksi grunge-levyksi, jos termillä ei olisi niin paha maine. Leave Me Deadin lystikkäästi hörpöttävä riffihyrrä osoittaa hyvää makua ja kun heti perään Only Our Name yllätetään kädet tahmaisina Badmotorfingerin aikaisen Soundgardenin namuvarastolta, niin eipä voi kun tyytyväisenä myhäillä. Harmaan nuhjuisesta angstista ja muista ison g:n perisynneistä ei näy jälkeäkään.

Levyllä ei ole yhtään suvantokohtaa, jonka silmäkkeessä Bloodpit joutuisi kahlaamaan. Jopa pateettis-eeppistä laajakaarta sisältävät Blue In The Face ja erityisesti One Life ovat priimatavaraa.

Toisaalta jos termit palautetaan alkuperäisiin merkityksiinsä, on Off The Hook hardrock-levy. Se on kovaa rockia – metallista, särmikästä ja armotonta. Soundi on iso ja hyökkäävä. Ja kuten kunnon rocklevyn pitääkin, päättyy Off The Hook paisutellulla särösinfonialla.