HOPEAJÄRVI: Hopeajärvi

HOPEAJÄRVI
Hopeajärvi
Ektro

Suomenkielisessä rockissa musiikin tyylillä ja sille ominaisella kielellä on siinä määrin vakiintuneet traditiot, että aina kun joku keksii esittää ensimmäisellä kotimaisella musiikkia, jota on totuttu kuulemaan englanniksi, on ensireaktiona yleensä hämmennys.

Vuoden 2014 Tulevaisuuden tusina -äänestyksessä hopealle sijoittunut Hopeajärvi julkaisee vihdoin debyyttialbuminsa.

Meikäläisen märkäkorvia Hopeajärvi ärsyttää ensi kuuntelulla ihan vietävästi, mutta pian sen tajuaa johtuvan pitkälti juuri siitä, että ei ole olemassa perinnettä tai skeneä, johon Hopeajärven voisi tuosta vain sijoittaa. Tuskin yksikään suomeksi operoiva yhtye on ammentanut yhtä kursailematta ja autenttisesti post-punkin, no waven ja garage-noisen perinteestä. Blogosfäärissä Hopeajärven vaikutteina yleisimmin usein mainitut Radiopuhelimet ja Sielun Veljet kuuluvat yhtälailla asenteen kuin estetiikan tasolla. Tietyssä mielessä Hopeajärven pisteliäässä vittuilurockilla on melko paljon yhteistä Sydän Sydän- ja Eläin-yhtyeiden kanssa. Hopeajärveä täytyy kuitenkin kuunnella omana itsenään. Se on jo saavutus sinänsä.

Eikö Hopeajärvellä ole ympäröivästä maailmasta mitään sanottavaa tai kommentoitavaa?

Hopeajärvi ei koukuta ensi kuulemalta eikä ehkä toisellakaan, mutta ainakaan pitkästymään levyn parissa ei pääse. Yhtye kaahaa kierot ja romuluiset biisinsä läpi sellaisella intensiteetillä ja itsevarmuudella, että se suorastaan pakottaa tarkentamaan aisteja ja pohtimaan kuulemaansa. Teemu Tannerin nasaalisti kiljuva huutolaulu toimii kuin litsari päin pläsiä, briljantit kitarat rämisevät ja vouvaavat vistossa dissonanssissa vältellen itsepintaisesti kaikenlaisia totunnaisia kulkuja ja kliseitä. Rytmipohja on tiukka ja salakavalasti funky. Jürgen Hendlmeierin masteroima yleissoundi on asiaankuuluvan silottelematon ja päällekäyvä.

Huomattava osa Hopeajärven lyriikoista käsittelee huonoa hygieniaa. Absurdeissa ja groteskeissa kuvaelmissa smäidää riittää ja siitä digataan, oksennetaan ompelukoneita ja leikitään ulosteilla. Fragmentaariset tekstit eivät tarinoi, vaan kuvaavat skitsofreenisen tai happopään logiikalla aivojen sisäistä rupsuttelua. Avauskappale Älä saatanan rivit kiteyttävät geimit: ”Nyt tää onnellinen pää, laulaa läpiä päähänsä, ettei vaan ois pimeempää”. Kiusallisesti monista lyriikoista tulee slangeineen vaikutelma sisäpiiriläpästä, jonka ei ole edes tarkoitus aueta millään tavalla. Eikö Hopeajärvellä ole ympäröivästä maailmasta mitään sanottavaa tai kommentoitavaa?

Levyn viisitoista biisiä kellottuvat alle 40 minuuttiin. Hittejä tai edes kovinkaan potentiaalisia joukkolaulatuksia ei levyltä löydy. Se ei tietysti ole edes tarkoitus. Hopeajärvi voi hyvin omassa eksentrisessä kuplassaan. 2010-luvun kriittinen rockyleisö kaipaa persoonaa, performansseja ja hämmennystä, ja sellaista Hopeajärvi sille tarjoaa, etenkin hurjilla live-keikoillaan.

Hopeajärvi on erittäin tervetullut hämmentäjä modernin suomirokin kentälle. Asenteesta, ennakkoluulottomuudesta ja röyhkeydestä se ansaitsee kukituksen.