Kauko Röyhkän, Radiopuhelimien ja myöhemmin Riston myötä suomalaisessa rocktekstittämisessä on yleistynyt suoraansanomisen kulttuuri. Arkisia mutta myös törkeitä asioita voidaan laukoa ilman häveliäitä kiertoilmaisuja. Kun tyyli ja sisältö kohtaavat, on lopputulos hersyvä. Kun ne eivät ole samalla kartalla, saadaan aikaan näennäisrajua kekkulointia. Sellaista Hopeajärven teksteissä vilisee jatkuvasti. Kertomukset ovat kuin suoraan ensimmäisen luokan taidekoululaisen arjesta ja täynnä ilmaisuja, kuten “hullu kuin pullosta tullu” tai “naama norsunvitulla”. Ei kovin omaperäistä tai kiinnostavaa.
Samaan tapaan yhtyeen musiikki on jätetty siloittelemattomaksi. Silläkään ei ole kokonaisuutta kohottavaa vaikutusta, vaan soitto jää turhanaikaisen räminän tasolle. Tunnen itseni tätä kuunnellessa vanhaksi. Kaipaan oikeasti ravisuttavaa intensiteettiä ja dynamiikan vaihtelua. Ihan kuin Hopeajärvi metelöisi vain viran puolesta. Toisaalta, kun tällainen bändi saa maanisen vaihteen silmään ja edes jotain tähdellistä sanottavaa, on lopputuloskin jotain ihan muuta.
Hopeajärven vinon suomirockin ja kirskuvan vaihtoehtosoundin pakkoavioliitto on haastava. Puolisot sopivat hyvin toisilleen, mutta jotta niitä voisi yhdessä sietää, tulisi molempien haastaa toisensa.
