I WALK THE LINE: Desolation Street

Arvio julkaistu Soundissa 01/2006.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.
Tulevan Johnny Cash -elämäkertaelokuvan likikaima on kasvanut debyyttilevynsä jälkeen lopullisesti omilla jaloillaan tanakasti seisovaksi yksiköksi. Nyt bändin kutsuminen projektiksi olisi loukkaus, sillä Desolation Street käynnistää suomalaisen punk-vuoden parhaalla mahdollisella tavalla.

Arvio

I WALK THE LINE
Desolation Street
Combat Rock Industry

Tulevan Johnny Cash -elämäkertaelokuvan likikaima on kasvanut debyyttilevynsä jälkeen lopullisesti omilla jaloillaan tanakasti seisovaksi yksiköksi. Nyt bändin kutsuminen projektiksi olisi loukkaus, sillä Desolation Street käynnistää suomalaisen punk-vuoden parhaalla mahdollisella tavalla.

I Walk The Line henkilöityy Wasted-solisti Ville Rönkön biisien kautta eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi odysseiaksi elämän vastoinkäymisten pärskeissä. Miehen teksteissä on iskelmä- ja kantrilyriikoista asti lainattua kuvastoa ja dramaattisia kielikuvia, mutta falski Desolation Street ei ole. Kuinka kauniilta ja ajattomalta vapaudenkaipuu When I’m Gonessa esimerkiksi kuulostaakaan. Siinä juuri piileekin albumin hienous: elämä näyttää persettä, mutta periksi ei anneta. Ja kun joukkion nahkaan on tarttunut musteen lisäksi uskottavuutta ja rehellisyyttä, kantavat synkät aiheet itsetuhosta tai elämän hukkaan heittämisestä ilman, että hommassa olisi itsetarkoituksellista rankkuuden tavoittelua.

Badlands-albumin lepsu soitto ja ontuvat sovitukset ovat kaukainen muisto nekin. Erityisesti urkuja käytetään biiseissä rikkaammin hyväksi eikä instrumentti kuulosta debyytin tavoin päälleliimatulta.

Lisää luettavaa