ILL NINO: Confession

Arvio julkaistu Soundissa 11/2003.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Ei oikein jaksa uskoa, että jokaisen uusmetallibändin sanoitusvastuussa olevat henkilöt olisivat lapsuudessa päähänpotkittuja, tyttöystävien pettämiä ja kavereistaan erkaantuvia hylkiöitä. Kuitenkin sanat tuntuvat olevan pelkästään tätä osastoa.

Arvio

ILL NINO
Confession
Roadrunner

Ei oikein jaksa uskoa, että jokaisen uusmetallibändin sanoitusvastuussa olevat henkilöt olisivat lapsuudessa päähänpotkittuja, tyttöystävien pettämiä ja kavereistaan erkaantuvia hylkiöitä. Kuitenkin sanat tuntuvat olevan pelkästään tätä osastoa. Erään sarjakuvaväläyksen pikkutytön kommentti osuu näihin hyvin: "isä lyö, äiti laiminlyö ja lisäksi olen orpo". Vaihtakaa aihetta, kokeilkaa edes.

Musiikillisesti Ill Niño on paranemaan päin, vaikka tyyli onkin edelleen tusinaluokkaa. Pumppaavat rytmit, pätkittäin alhaalla jöröttävät kitarat sekä ankarien vihanpurskahdusten ja puhtaan laulun vaihtelu ja limittäin esittäminen ovat edelleen läsnä, mutta harkitummin jäsenneltynä ja koukukkaampina. Puhtaat laulut ovat parhaimmillaan todella nätillään, ja kun niitä vaalitaan vielä tehokeinoilla, kuten espanjalaistyylisellä akustisella taustoittamalla, niin kuin How Can I Livessä tai heimorummutuksella, kaikukitaroilla ja suoremmalla rakenteella voitelemalla, kuten Unframedissa, todistellaan Ill Niñon eloisimpia hetkiä. Meinaa päästä unohtumaan, että sileämpi laulu toi heti mieleen Linkin Parkin.

Confessionilla Ill Niño on vielä perässähiihtäjä, mutta ilmeikkyys on jo hahmollaan. Toisiko bändiin liittynyt entinen Machine Head -kitaristi Ahrue Luster mukanaan uudistushenkeä? 

Lisää luettavaa