J. KARJALAINEN ELECTRIC SAUNA: Valtatie

Arvio julkaistu Soundissa 11/2002.
Kirjoittanut: Antti Marttinen.
Rento blues-äijä kannessa lupaa lupsakkaa meininkiä, ja sitä myös saadaan. Aluksi kuulija saa kuitenkin nauttia Electric Saunan muhevasta bändisoinnista. Avausbiisi Valtatie soundaa isosti ja tanakan juurevasti.

Arvio

J. KARJALAINEN ELECTRIC SAUNA
Valtatie
Poko

Rento blues-äijä kannessa lupaa lupsakkaa meininkiä, ja sitä myös saadaan. Aluksi kuulija saa kuitenkin nauttia Electric Saunan muhevasta bändisoinnista. Avausbiisi Valtatie soundaa isosti ja tanakan juurevasti. Tuottajan pallilla häärinyt soolokitaristi Tommi Viksten vangitsee terävällä kitaroinnillaan, joka ei tässä kokoonpanossa tietenkään ole yhtä rankkaa runttausta kuin Korkeimman Oikeuden riveissä. Tyylipisteitä keppimiehelle kuitenkin tipahtelee rutkasti, kuten muillekin saunamajureille.

Hidastempoisessa laulussa Hulmukka sci-fi kohtaa Kalevalan kiehtovalla tavalla. Kuvitteellista 16. Avenue -katua J. astelee riuskan rhythm & bluesin askelin. Autenttisen kuuloista biisiä ei rasita minkäänlainen toisen luokan kotimaisuuskutoisuus, vaan jälki on täysin vakuuttavaa ja vaikuttavaa, kuin suoraan Ameriikan raitilta. Tulit, menit ja mennyt oot on tyyppiesimerkki Karjalaisen kyvystä kirjoittaa tarttuvia lauluja, joista paistaa perinnetietoisuus, mutta myös vaivaton hittimäisyys. Tuskinpa näitä biisejä voivat edes nykyiset radioformaatit vaieta kuoliaaksi, tai sitten ohjelmoitsijoilla on enemmän vaikkua korvissaan kuin luulisikaan.

Noin puolet levystä on kotikutoista bluegrassia, tonttia jolla Karjalainen myös liikkuu kuin kotonaan. Biisit tulevat tutuiksi kertakuulemalta, mutta ne ovat vahvaa tekoa, eikä niihin kyllästy. Vaikka laulujen henkinen kotimaa on suuren veden takana, suomalaisuus astuu kuvaan sanoituksissa. Kehrääjä voisi hyvin olla täkäläinen kansanlaulu ja Onnenkoukut voisivat hyvin roikkua kohosta jossakin päin tuhansien järvien maata. Charlie Patton saa oman, hienon kunnianosoituksensa, mutta sankarin sukunimen J. lausuu hassua kyllä suomalaisittain. Amerikkalais-suomalainen napanuora ei katkea, ja miksi sen pitäisikään? Falsettilaululla toteuttu Miljoonas rock on periaatteessa ylipitkä, mutta sen karsimaattista toteutusta on vaikea haukkua.

J. Karjalaisen muusa on taas ollut suopealla päällä. Vaikka hän Sekopää-laulussa kysyykin ”miks aina jaksan rämpyttää, tätä ikivanhaa iskelmää”, kuulijoiden on syytä olla hyvin tyytyväisiä asian tilaan. 

Lisää luettavaa