Odotukset ovat korkealla. Kesä lähestyy, ja sen viettäisi mieluusti riemastuttavaa ja raikasta ramopunkia kuunnellen. Joey Luumäki on sitä aikoinaan tarjoillut, mutta miten homma toimii vuonna 2010?
Villi Itä alkaa Kari Peitsamon hengessä. Tumman sininen Nissan Micra vm. -86 ei yllä Dodge-ylistyksen tasolle, mutta edustaa hyväntuulisen amis-tekstinsä osalta levyn parempaa antia. Kautta linjan edetään tutun ramopunk-kuvaston merkeissä. Tarjolla on Niksulaa, pesismailoja, huhu surfaavasta tappajasta ja Juvalle juuttunut Nanna. Levyn ainut laina, Micragirlsin Let´s Go, kääntyy Joeyn päässä luontevasti Mennään biitsille -hoilotukseksi.
Materiaali on ihan hyvää, mutta eihän se Luumäkien jälkeen riitä. Kun luu tuli aikoinaan kaluttua oivaltavasti, ja varsin perusteellisesti, pelkkä tennarin haistelu ei tahdo nousta päähän. Naiivius ilman tuoretta kulmaa tuntuu mekaaniselta ja laiskalta kirjoittamiselta. Kun taustaryhmäkin, rummuissa Luumäkien Kaide, hoitaa hommansa rutiinilla, jäljelle jää esanssi alkuperäisestä.
Villi Itä tulee ja menee. Ilman sitä on helppo elää.