JOHN HAMMOND: Wicked Grin

Tribuuttilevyjen sisältö kompastuu yhdeksässä tapauksessa kymmenestä jompaankumpaan seuraavista kynnyksistä: a) materiaalia käsitellään niin uskonnollisen uskollisesti, ettei eroa originaaliin löydy edes stetoskoopilla, b) kunnianosoituksen kohde on niin omalaatuinen, ettei kukaan muu saa puhallettua hänen sytyttämäänsä hiillosta liekkiin. Etenkin bluessektiossa arvostetun, mutta massoille tuntemattoman John Hammondin uutukainen esittelee biisintekijänä, tuottajana ja komppikitaristina herran nimeltä Tom Waits. Vaikka ei siis varsinainen tribuutti olekaan, Wicked Grin kärsii kohdan b) esittelemästä vaivasta.
Kuka ihan rehellisesti haluaa kuulla tikkusuoraksi vedetyn Clap Handsin, jossa ei ole marimbaa, mutta sen sijaan huuliharppusoolo? Ketä kiinnostaa 16 Shells From A Thirty-Ought Six jonakin muuna kuin sinä Marc Ribot'n interplanetaarisen hölmön kitaran kuorruttamana Big Time -konserttiversiona? Onko tylsäksi blueslutkutukseksi pilattu Murder In The Red Barn ilman Joe Marquezin banjoa itse asiassa vain Involuntary Manslaughter In The Red Barn, ja miksi Jockey Full Of Bourbonin pitäisi kuulostaa cajunpolkalta? Wicked Grin kastroi myös Hold On -singlen täytteeksi toissavuonna haaskatun rikinkatkuisen Buzz Fledderjohnin oudoksi aspartaamiversioksi; eikä siitä, että studiossa häärivät Larry Taylor, Stephen Hodges ja Charlie Musselwhite, juuri ole apua. Holly Colen kuuden vuoden takainen Temptation onkin edelleen ainoa Waitsin aiemmin julkaistua musaa onnistuneesti versioiva tuotos.
Soundtrackeille ja vastaaville koosteille biisejään auliisti jakeleva Waits on antanut John Hammondin käyttöön kaksi uutta sävelmäänsä, joista 2:19 on arkkityyppistä tekijäänsä Heartattack And Vinen tiimoilta, Fannin Street puolestaan hieno springsteeniaaninen hempeily. Tämä levy olisi tapaus, jos se sisältäisi "13 Waitsin Hammondille säveltämää biisiä", kuten Pasi Kostiainen Ilta-Sanomissa virheellisesti uutisoi.