Kauan se vei, että saatiin seuraaja Johnny Winterin comebackille (I’m A Blues Man, 2004), mutta tässä se nyt on. Kotisivujensa mukaan häntä kuullaan myös Joe Louis Walkerin, Sly Stonen ja William ”Captain Kirk” Shatnerin tulevilla levyillä. Keikkoja äijä tekee ahkerasti ja elämäkertakin on viimein julkaistu, joten ilmeisesti palautuminen pohjamudista on edistynyt.
Johnny Winterin tapojen vastaisesti vierailijoita pullisteleva Roots on juurihoito. Ohjelmisto koostuu hänen vanhoista lempikappaleistaan. Vähän ihmetyttää, että ne ovat paljolti kaikkein ilmeisimpiä 1960-luvun valkoisten bluesmiesten suosikkeja. Mukana ei esimerkiksi ole yhtään akustista deltabluesia, vaikka ne ovat Winterille rakkaita.
Johnnyn paranemisen käynnistäneen kitaristi Paul Nelsonin tuotanto voisi olla moniulotteisempi, mutta ainakin soundi on kohtuullisen juureva ja rento. Maestron kitara pelaa hienosti ja takavuosia hiukan matalampi laulu kuulostaa parhaimmillaan todella hyvältä, esimerkiksi John Medeskin urkujen avittamassa, torvipitoisessa ja hitaassa Ray Charlesin Come Back Babyssa.
Yllättävämpää osastoa edustavat Edgar Winterin fonin sävyttämä, muhevasti polkeva Bill Doggett -instrumentaali Honky Tonk ja Chuck Berryn Maybellene siksi, että kantritähti Vince Gill moukii siihen makoisaa twangia. Jimmy Reedin Bright Lights, Big City on duetto Susan Tedeschin kanssa ja siippansa Derek Trucks liuttelee Elmore Jamesin Dust My Broomissa. John Popper innostuu Little Walterin Last Nightissa harputtelemaan kuin seonnut satakieli.
Ei Roots veriä seisauta, mutta tuntuu kodikkaan mukavalta.
