Tuntuu väärältä, että Johnny Winter kuoli juuri päästyään selvään nousuun lopetettuaan viimein kolmisen vuotta sitten 40-vuotisen metadonikuurin. No, ainakin vanha kierosilmä jättää itsestään hyvän maun viimeisellä levyllään. Step Back jatkaa miellyttävän Rootsin kaavaa, mutta on ärhäkämpi. Johnnyn ääni on madaltunut ja rosoistunut entisestään ja hän on taas oikeasti läsnä. Kuten Rootsilla, tässäkin äijän suosikeista valittu ohjelmisto koostuu blues-klassikoista ja vieraita vilisee.
Ei sentään ihan joka biisillä. Son Housen kiperästi nykivän Death Letterin Johnny riipii Nationalilla yksin syvimpään delta-tyyliin. Slide ulvoo villisti myös Who Do You Lovessa, jonka kantrahtavasti jumputtava sovitus yllättää iloisesti.
Mountainin Leslie Westin kera vedetty Long Tall Sally edustaa ainoana räyhäkästä rockia ja Joe Bonamassan kanssa sooloja upeasti vaihteleva Sweet 16 on valitettavasti ainoa hidas blues. Johnnyn melodinen flow on komeaa kuultavaa. Okie Dokie Stomp rokkaa riehakasta jumpbluesia Brian Setzerin ja Blues Brothers -torvien tuella. Eric Claptonin panos Don’t Want No Womaniin jää aika rutinoiduksi ja Dr. Johnin piano aivan liian pieneen rooliin Blue Mondayssa, mutta kyllä tätä mieluusti kuuntelee.
Mihin vielä olisi päästykään, jos elämä olisi jatkunut? Tsekatkaa Down & Dirty -dokkari ja elämäkerta Raisin’ Cain, niissä paljastuu maailman valkoisimman blueshirmun uskomaton elämä.