Jo kertaalleen musiikkibisneksen jättänyt Joni Mitchell tekee paluun ensimmäisellä levyllään yhdeksään vuoteen. Albumin tekstimaailman perusteella voi päätellä maailman tilan kirvoittaneen Mitchellin takaisin sorvin ääreen. Kuin sormenosoituksena uutukaiselta löytyy päivitetty, joskin täysin turha, versio vuoden 1970 Big Yellow Taxi -hitistä: enkös minä sanonut! Ympäristöasiat ja politiikka kiilaavat ihmissuhteiden ohitse laulun aiheina.
Avausraita, instrumentaali One Week Last Summer, johdattelee onnistuneesti levyn tunnelmaan. Mitchellin pianonsoitto ja soinnutukset onnistuvat jälleen kerran tunkeutumaan ihon alle. Tällä naisella on taito herätellä tunnetiloja pelkän musiikin voimalla. Laulajan itsensä tuottama ja sovittama Shine on samalla tavalla siisti ja kliininen kuin hänen levynsä ovat jo pitkään olleet. Rosoisuutta ja särmää saisi etsiä tosissaan, ellei kylmän oloinen tuotanto korostaisi entuudestaan Mitchellin nykyisellään hyvin savuista ääntä, joka kuulostaa siltä kuin se olisi ottanut vastaan useampiakin iskuja.
Kappaleet, kuten häikäisevä Bad Dreams, jaksaisivat seisoa pelkän pianon ja äänen varassa ilman sekaan tungettuja syntetisaattorimattoja, mutta toiveet artistin paluusta alkuaikojen riisuttuun ja orgaaniseen soundiin ovat tietenkin turhaa haihattelua. Tämänkin levyn viileän ulkokuoren takaa kun löytyy vahva kokonaisuus, joka puolustaa vaivattomasti paikkaansa Joni Mitchellin säkenöivässä tuotannossa.
