Jotain pelkistettyä, kiemurtelevaa ja takakireää – Jon Spencerin Boss Hog kiusaa kuulijaansa

Boss Hog
Brood X
Bronze Rat

80-luvun lopulla eläneessä garagerockbändi Pussy Galoressa yhteistyönsä aloittaneet ja samoihin aikoihin avioituneet Cristina Martinez ja Jon Spencer ovat pitkän hiljaisuuden jälkeen herättäneet henkiin Boss Hog -yhtyeensä. Blues Explosionia yhä päätyönään pitävän Spencerin sivuprojekteista Boss Hog on osoittautunut aktiivisemmaksi kuin Matt Verta-Rayn kanssa pyörittämänsä rockabillymutanttinen Heavy Trash.

Boss Hogin neljäs pitkäsoitto antaa jo aliravitun ihmisen selkärangalta näyttävällä kansikuvallaan ymmärtää, että luvassa on jotain pelkistettyä. Brood X -albumia kuunnellessa tuntuu kuin bändi olisi käyttänyt Whiteoutista vierähtäneet 17 vuotta perinteisen rockgrooven ja biisien soljuvuuden unohtamiseen. Kiemurtelevalla rytmiikallaan ja kulmikkuutta lisäämällä Boss Hog lisää kierroksia jo alkujaan keskivertoa haastavampaan ilmaisuunsa.

Cristina Martinezin laulu on kauttaaltaan lähempänä Lydia Lunchia kuin Adelea. Äärimmillään Boss Hogin urbaania funkya ja bluesisiakaan höyryjä kaihtamaton vapaus hipoo captainbeefheartiaanista vallattomuutta. Kaiken kaikkiaan Brood X luo onnistuneen mutta samalla kovin kuivakan vaikutelman ehdottoman omasääntöisestä ja tietoisen takakireästä bändistä.